Kaksi tapaa juuttua menneeseen

Seppo Salminen: Johannes S. – Still Life
Hämeenlinnan taidemuseo, 3.10.–1.2.2009

Kuutti Lavonen: Aamun hauraat kädet
Hämeenlinnan taidemuseo, 12.9.–19.1.2009

Hämeenlinnan taidemuseon syksyn näyttelyt antavat tiukan haasteen katsojalle. Seppo Salmisen (1956) ja Kuutti Lavosen (1960) näyttelyistä ei selviä olankohautuksella tai pikavilkaisuilla. Molemmat ovat pitkän linjan taiteilijoita, uranuurtajia tahoillaan sekä professorismiehiä. Ja molemmat junnaavat omalla tavallaan paikallaan.

Seppo Salmisen maailma on miehen ahdistuksen, pelon ja häpeän maailma. Tai ehkä se on pikemminkin Salmisen alter egon – Johannes S:n osin kuviteltu maailma. Kaikkialla näyttelyssä häilyy (sekä biologisen, että taivaallisen) isän haamu – isän läsnäolo poissaolossa. Ja koska isä on kuollut, silvottu ja valehtelijaksi osoitettu, poika laahustaa ympäriinsä lohduttomana housut nilkoissa syyttäen turhaan itseään kaikesta mahdollisesta.

Ovella vastaan tuleva Lumen ihme eli isän haudalla (1991) on ehkä näyttelyn kaunein teos. Teräkseen kertyvä huurre heijastaa aurinkoisen syyspäivän kirkkaan valon takaisin kapeaan, mutta korkeaan tilaan, ja luo sakraalin tunnelman.

Sen takana on näyttelyn humoristisin teos. Eurooppa mon amour (1983) on joukko seinään kiinnitettyjä karvatupsuja. Mieleen nousee karikatyyrejä ranskalaisista viiksikiehkuroista ja viikinkien parroista. Jos Duchamp osoitti, että ei tarvita muuta kuin viikset Mona Lisan kasvoille, Salminen tuntuu jatkavan keskustelua näyttämällä, ettei edes Mona Lisaa tarvita: karvoihin katsominen riittää.

Vaan voihan olla, että huumori on vain ymmärtämättömän katsojan silmissä. Ehkä karvat (hiukset) liittyvätkin johonkin synkempään: performanssissa Salminen leikkaa jäähän kiinnittyneet hiuksensa irti puukolla. Ehkä Eurooppa tässä on samalla myös sodan ja hävityksen Eurooppa? Rakkauden historia – Eurooppalainen piilotajunta (1988) rinnastaa seinään kiinnitetyt hiuskarvat lyijylevyihin, hengen keveyden ruumiin raskauteen. Näiden vastakohtien väliin näyttää myös moni muu asia näyttelyssä virittyvän.

Monissa teoksissa esiintyvät kipsikuvanveiston perinteestä muistuttavat fragmentit ovat keveyden sanastoa. Ne kytkeytyvät Salmisen omaan henkilöhistoriaan ainakin kahdella tavalla: hän tuo näyttelytilassa olevassa tekstissä esiin puhuttelevan kokemuksen saunareissusta isänsä ja muiden sotainvalidien kanssa.

Kipsivalosten irtojäsenet kytkevät idealisoidun ja metaforisen ihmiskehon kuvauksen sotien haavoittuneisiin yksilöihin ja heidän ainutkertaisiin elämänkohtaloihinsa. Toisaalta Salminen on ottanut kontaktia kipsitaiteeseen myös kunnostamalla Ateneumin julkisivun kipsivaloksia.

Muu osa näyttelyssä onkin aika raskasta. Miehen rooli näyttäytyy kohtalona, jota ei voi valita – se valitsee sinut ja tekee sinusta uhrin. Salminen on ihastunut kuviin, joissa mies on valtavien koneistojen (sellaisten kuin uskonto, sota tai kodin sisustaminen) kohteena, tahdottomana uhrina joka ei voi millekään mitään. Kysyn itseltäni, eikö hän ole lukenut tarpeeksi naistenlehtien juttuja, joissa kehotetaan hylkäämään uhrimieliala? Myöhemmin saan kuulla, että teosten taustalla on raskaita, isän kuolemaan liittyviä tapahtumia Salmisen elämästä.

Galleria Kari Kenetissä 2001 taltioitu performanssi das Mann näyttää kuinka alaston mies (taiteilija) puristetaan pleksilevyjen väliin puutyöpuristimilla. Tämä on ehkä tarkoitettu miehen elämän metaforaksi ja ehkä myös taiteilijan elämän metaforaksi. Mieleen muistuu itsemurhan tehneen nuoren Francesca Woodmanin valokuvasarja keski-ikäisestä miesmallista (oliko hän nimeltään Charlie?) jonka Woodman litisti teoksissaan lasin ja seinän väliin.

Salminen on tuonut näyttelyyn Janne Porttikiven ja Tuomas Nevanlinnan filosofisia pohdiskeluja ihmisen tilanteesta Jumalan kuolemisen jälkeen. Filosofit uskottelevat meille, että Jumalan kuolema on sikäli traagista, että ihminen on sen jälkeen yhä avuttomampi vapautensa kanssa – syyllisyys jää ihmisen kokonaan kannettavaksi, eikä ihminen voi enää toivoa, että Taivaan Isä asettaisi asiat kohdalleen ja vapauttaisi ihmisen syyllisyydestään.

Jos niin on, niin sittenhän Jumala ei ole kokonaan kuollut vaan elää jonkinlaisena haihattelevana toiveajatteluna vapauttaan surevan ihmisen mielessä. Yhdessä uusimmista teoksistaan Salminen näyttää tämän Jumalan. Aaltopahvijeesus (2008) osoittaa saman, minkä Serranon kusikristukset: Jeesus ei ole ollenkaan kuollut, päinvastoin. Jeesus kärsimyksineen on kaikkialla, myös aaltopahvissa.

Ja seuraus kulttuurin tarjoamien mielipuolisten mallien tunnollisesta omaksumisesta nähdään teoksessa Syyllinen (1998). Tilassa oleva suihku (kylpyhuonerekvisiittaa, siis) sekä valokuva ihoon kirjoitetusta syyllisyydestä näyttävät ihmisen, joka on itselleen allerginen. Ihoon kirjoitettu syyllisyys hohtaa omaa verevää valoaan ja näyttää kieltämättä vakuuttavan karmivalta – mutta perustuu perusteelliseen väärinkäsitykseen: itseen kohdistuva aggressio tai hylkiminen ei muutu muuksi sitä pohtimalla.

Kuten Salminen itse toteaa näyttelytekstissä, häpeä ja pelko eivät ole kadonneet hänen elämästään sillä, että hän on käsitellyt näitä asioita taiteessaan – ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Näin ajattelu (ja taide) ovat itse osa ongelmaa jota ne yrittävät ratkaista. Ehkä Salminen on jollain tasolla myös rekisteröinyt tämän, sillä näyttelyn avainteokseksi nousee Johannes S, Ne ruuminosat, joihin pystyn puremaan (1996). Itse tehtyjä puremajälkiä kartoittava kokonaisuus näyttää sen kehän, jossa taiteilija kulkee. Sen minne hän itse ei pysty puremaan, taiteilija on sivuuttanut epäolennaisena.

Taiteessa on kuitenkin se hyvä puoli, että se antaa ihmiselle tilaisuuden katsoa itseään ja umpikujiaan lempeästi ulkopuolelta. Se mikä joskus oli tärkeää ja olennaista vihjaa myös siitä mikä on jäänyt huomaamatta. Juuri nämä hetket metatasolla sisältävät muutosten, oppimisen ja oivallusten mahdollisuuksia paitsi tekijälle, myös katsojalle. Joskus tarvitaan vain häivähdys oikeanlaista katsetta, ja raskaimmat lukot saattavat yllättäen avautua.

Kuutti Lavonen kiertää toisenlaista kehää. Sekin on mallien ja esikuvien viitoittama. Jos Salmisen maailmaa leimaa tietty keskipakoisuus, halu päästä pois, Lavonen toimii toisin päin. Taiteen ihmiskuvat ja mytologia ovat muodostaneet hunajaisen ansan, johon Lavonen on jäänyt kuin kärpäspaperiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kuvaa kasvot joiden katse on luotu alas.

Nämä hahmot houkuttelevat katsojan omaan myyttisen sulkeutuneeseen maailmaansa, joka on jollakin kierolla tavalla kirjaimellinen: myytti ei avaudu, se sulkeutuu ja kätkee sisimpänsä. Se ei ota kontaktia ulkoiseen todellisuuteen vaan kietoutuu omaan totuuteensa, jonka yhteydet ulkoiseen maailmaan ovat vuosisatojen kuluessa kapeaksi nirhautuneita säikeitä. Ja mitä enemmän se koteloituu, sen enemmän todelta se näyttää.

Lavonen kehrää ja hyrisee omassa skolastisessa kammiossaan paitsi taidehistorian, myös valon ja värien ihmeellisten vivahteiden kanssa ja onnistuu tämän tästä tuottamaan teoksia, joissa on suuren taiteen sädekehää: Helena (1987) on harvinaisen dynaaminen ja voimakas mustaliidulla ja pastelliväreillä paperille tehty teos. Siinä nähdään Lavoselle harvinainen ylös katsova naishahmo. Toinen dynaaminen poikkeus on Angelus vigil (2003), joka on yksi niistä vähemmistöön kuuluvista teoksista joissa voi nähdä jonkinlaista toimintaa  - tai edes ajatuksen siitä.

Lavonen itse asiassa näyttää tämän toimintaan kohdistuvan kiellon teoksessa Ei vielä Gabriel – Not yet Gabriel (1999). Tässä Gabriel nähdään keskellä pyrkimystä liikkeeseen, jonka kuvan ulkoa tuleva käsi torjuu. Nimi vihjaa kuitenkin, että tämä kielto tulee jossakin vaiheessa purkautumaan. Odotan mielenkiinnolla, miten se voi näkyä Lavosen taiteen tulevassa kehityksessä.

Jos ihmiset eivät näissä teoksissa juuri ryhdy toimintaan, värit useastikin kyllä helähtävät toimimaan liki korvinkuuluvasti. Oksa (2006), Rafaela (1995) ja Suojelus – Protection (1992) ovat tällaisia teoksia. Tämä suunta ehkä huipentuu enigmaattisessa Helenassa (1994) (joka siis on eri teos kuin aikaisemmin tässä jutussa mainittu Helena). Lavonen luo uskottavan vaikutelman siitä, että näissä kuvissa on paljon enemmän kuin mitä voimme nähdä.

Ja kuitenkin tämä maailma on myös oma kehänsä, oma varjojen maailmansa, jonka sisälle taiteilija on kaivautunut. Taiteilija kirjoittaa näyttelyluetteloon otetussa tekstissä, että ei ole olemassa erillistä sisäistä ja ulkoista todellisuutta – hänen mukaansa on olemassa vain todellisuus – mutta minusta tämä vaikuttaa lähinnä harhalta.

Minusta päinvastoin on ilmeistä, että on olemassa monia vaihtoehtoisia sisäisiä todellisuuksia, jotka vastaavat enemmän tai (yleensä) vähemmän ulkoista todellisuutta, ja näiden eron kadottaminen vie ihmisen illuusioiden mikä-mikä-maahan. Avaimeksi pois sieltä tulee ulos suuntautuva katse, sekä toiminta joka päättää loputtoman, omia lakejaan luovan sisäisen dialogin. Kokonaan ulos omasta todellisuudestaan ei tietysti koskaan voi päästä.

Lavonen kirjoittaakin: ”Todellisuudessa silmämme näkevät vain oman näkökulmamme verran todellisuutta”. Uusimpiin teoksiin lukeutuva Lejoncrona (2008) näyttää harvinaisen, puolittain yhteyttä luovan katseen, joka kääriytyy osaksi omaan miellyttävään hämäräänsä, mutta josta silti välittyy jonkinlainen lämmin yhteisyys tai sen mahdollisuus. Tai ehkä kyseessä on hyvä tahto, jonka Lavonen laskee yhdeksi taiteilijan tärkeimpiin kuuluvaksi ominaisuudeksi. Ehkä hyvä tahto on yleisemminkin yksi taiteen tärkeimpiä ideoita.

Jonni Roos
Kirjoittaja on Hämeenlinnassa asuva kriitikko ja kulttuuritoimittaja.