Tulosta sivuPääkirjoitus 5-08

pk508
Kuvataidekoulutus puhuttaa niin Suomessa kuin Britanniassakin. Kuva: yksityiskohta lokakuun Art Monthlyn kannesta. Juliste Hornseyn istumamielenosoituksesta 1968 (Courtesy Association of Members of Hornsy College of Art).


Onko järkee vai ei?

Muistan, kuinka kahdeksankymmentäluvulla Ylioppilaslehden tiimoilla pyörinyt (yhden tai kahden hengen) etujoukko keksi ostaa osakkeita ja kuinka parikymppinen ammattiyhdistysjohtajan poika perusti investointipankin. Elettiin talouden ja taidekaupan nousukautta, performanssien ja city-kulttuurin aikaa.

 

Sittemmin ”juppikulttuurista” kuntosaleineen ja body pumpeineen on tullut luonnollinen osa arkeamme. ”Kasinotaloudesta” muistuttavat heti 1990-luvun lamavuosien jälkeen ensin Maikkarilla ja sitten Ylelläkin alkaneet talousuutiset. Ja kun kuulaassa syyssäässä kolistelin ratikalla rautatieaseman ohitse, huomasin pörssikurssien syöksyvän alas jopa Makkaratalon katolle pystytetyllä näytöllä.

 

Raju ajattelutavan ja arvopohjan muutos näkyy myös tulossa olevassa yliopistouudistuksessa. Opinahjoista tulee itsenäisiä yksiköitä, ja niitä usutetaan hankkimaan entistä enemmän ulkopuolista rahoitusta. Jokapäiväinen perusleipä tulee toki valtiolta, niin kuin sen pitääkin tulla.

 

Menestyksellisesti rahoittajia haalineen Aalto-yliopiston laineilla keinahteleva hallitus tarjoaa lahjoittajille vetoapua veroporkkanan muodossa: vuodenvaihteessa yhteisöjen lahjoitusvähennyksen yläraja kymmenkertaistui, ja ensi vuonna myös yksityishenkilöt saavat väliaikaisen oikeuden vähentää yliopistoille lahjoittamiaan varoja verotuksessa.

 

Uutta on juuri yksityisten lahjoitusten verovähennysoikeus, joka oli Suomessa voimassa vielä kahdeksankymmentäluvulla. Ruotsin ja Espanjan lisäksi Suomi on niitä harvoja Länsi-Euroopan maita, joista tämä verobonus nyt puuttuu.

 

Voisiko veroporkkana suunnata mesenaattien rahan myös gallerioihin ja auttaa museoita hankkimaan liian pienten hankintamäärärahojen ulottumattomiin jääviä teoksia? Sehän olisi sekä yleisön että taiteilijoiden etu, eikö?

 

Viimeisimpänä julkisiin taidekokoelmiin tehtävien lahjoitusten veroedun puolesta on puhunut kansanedustaja Sanna Perkiö (kok), joka esitteli Eduskunnalle laatimaansa lakialoitetta Kiasmassa pidetyssä tiedotustilaisuudessa. Itse asia on tosin ollut jo pitkään esillä: sitä ovat ehdottaneet niin Valtion taidemuseon entinen ylijohtaja Tuula Arkio (HS 9.4.2006) kuin Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA:n selvitysten ja opetusministeriön Kansallisen luovuusstrategian laatijatkin.

 

Valtiovarainministeriö ei ole ajatukselle lämmennyt. ”Lahjoitusvähennyksen laajentaminen tarkoittaisi valtion oman päätäntävallan kaventamista - - lahjoituksen saajista päättäisivät jatkossa valtion puolesta yksityiset henkilöt”, näin valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) perusteli, kun hän torppasi Hanna-Leena Hemmingin (kok) viime huhtikuussa hallitukselle tekemän kirjallisen kysymyksen.

 

Juuri tällä hetkellä usko yritysten tai yksityisten haluun satsata tieteeseen ja taiteeseen tuntuisi olevan koetuksella. Silti Damien Hirst teki ihan kivan tilin taannoisessa Sothebyn huutokaupassa. Kun pörssikurssit ja asuntojen hinnat laskevat eivätkä talletuksetkaan näytä kovin turvallisilta, taide saattaakin olla paras sijoitus.

 

Mutta taide on tietysti ihan muuta kuin vain sijoituskohde. Se on myös arkista ateljeessa puurtamista ja ruohonjuuritason esteettistä elämää, jonka ylläpitämiseen veroporkkanatkin soveltuvat aivan mainiosti. Olisihan se kiva, jos vaikka taiteilijoiden teosmyynnistä saamat satunnaiset ”tulohuiput” olisi mahdollista tasata paremmin – vaikka samaan tapaan kuin Suomen pelloilla saapastelevat emännät ja isännät jo nyt tekevät.

 

Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä