Tulosta sivuMissä kulkee elämän ja taiteen raja?

Työläisen tuoli-lähikuva-PIENI
Työläisen tuoli, 2009.

Missä kulkee elämän ja taiteen raja?

 
Kirsi Pitkäsen (s.1979) kuopiolaisessa Galleria 12:ssa kesäkuussa pitämä näyttely sisäsi kaiken oleellisen hänen tähänastisesta taiteilijan toimestaan. Installaatioita,  readymade-esineitä ja performanssia hyödyntävän Sentin venytyksen teema oli raha ja valta. Näyttelyn suora yhteiskuntakritiikki muuttui murhaavaksi teosten sisältämän mustan huumorin myötä. Yhteiskunnallisten päätösten teon tärkeinä paikkoina toimivat sekä vessanpytty että tikkataulu. Takahuoneen koululuokassa opetettiin kansalaisnöyryyden periaatteita ja myynnissä oli sekä Nuhtelu- että Rahanpesu-saippuaa. Nastoilla päällystetty Työläisen istuin oli aitoa proletaarista dadaa.

Riidankylvö-installaatio, jonka aineksina oli näyttelyn aikana kasvanut ruohopläntti ja luonnollista kokoa suurempi jalkapallo päätti näyttelyn Kuopion torilla tapahtuvaan, ohikulkijoita haastavaan pompotteluun. Kaupunginvaltuusto on juuri tehnyt päätöksen lämmitettävän nurmen hankkimisesta keskuskentälle  samalla kun opetusmenoja karsitaan lomautuksin.

“Koen yksilön ja yhteiskunnan olevan vastakkain. Siinä on kasvoton kone yksilöä vastaan. Haluan puhua niiden suulla, jotka eivät pysty tai osaa ilmaista siinä asiassa itseään. Olenhan itsekin eräs tällainen kohde. Vastakkainasettelu kuulostaa naiivilta, mutta karrikointi ja ääripäiden esiin tuominen ovat tapani puhua asioista. Käytän teoksissani groteskia huumoria – kohteita sille ei tarvitse yhteiskunnasta erikseen etsiä.

Toinen minua jatkuvasti rassaava teema on se, että ihmiset näyttävät toimivan kuin unessa tärkeitäkin päätöksiä tehdessään. Haluan esiintymisilläni häiritä tätä välinpitämätöntä poissaoloa. Tikkataulu-teokseen suhtautuminen on minusta ihmisten yleisen asenteen kuva. He tulevat galleriaan ja näkevät tikkataulun: aha – heitetäänpä tikkaa. Vasta myöhemmin he tajuavat, että kukin saatu osuma on viereisessä ohjeistuksessa sijoitettu edustamaan jotain valtion budjetin menoerää ja alkavat kysellä teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta.”

Julistaja-PIENI
Julistaja-performanssi, 2006. Kuva: Pekka Mäkinen.

Julistaja-performanssi on kiertänyt muutaman vuoden Suomea festivaaleilla ja muissa joukkotapahtumissa. Se sai alkunsa lehtien Kuuma linja -kommenteista, joita Kirsi on seurannut kymmenen vuoden ajan. Tekstejä lukiessa syntyi matkasaarnaaja-perinnettä hyödyntävä hahmo, joka toteuttaa missiotaan  megafonin välityksellä.

“Se on absurdia tekstiä, jota ei tarvitse erikseen muokata. Niitä lukiessani ihmettelin, miten ihminen, joka näkee kommentin kirjoittamisen vaivan, suoltaa sinne kaikkein pohjimmaisen koiranpaskan ja matalimmat ennakkoluulot. Siitä alkoi itsestään kehittyä roolihahmo. Sen esiintymisasu on perinteinen tuulipuku. Julistaja esiintyy julkisilla paikoilla ja tapahtumissa ja kuuluttaa megafonilla paikalla olevalle yleisölle kuumalta linjalta poimittuja mielipiteitä. Ajatus typeryyksien huutelusta viralliselta esiintymislavalta oli alun perin vitsikäs heitto. Hahmo alkoi kuitenkin vaatia lihaksi tulemista ja ensiesiintyminen  oli Kuopiossa ANTI-festivaalissa vuonna 2006.”

Palaute on ollut moninaista välinpitämättömyydestä raivoon. On käsketty hypätä alas, on moitittu rumaa esiintymisasua ja paheksuttu sitä, kuinka joku uskaltaa tulla julkiselle paikalle huutelemaan sellaisia törkeyksiä.
“Sehän on heidän omaa puhettaan! Tämä ironia menee kyllä monille perille. En ole kuitenkaan niin naiivi, että kuvittelisin esiintymisilläni olevan herättävää tai asioita korjaavaa vaikutusta. Luultavasti ne, joita nämä asiat eniten koskevat, tajuavat ja välittävät kaikkein vähiten.

Tärkein ulottuvuus on se, että ilmaisen itseäni  tasavertaisena kansalaisena ja haastan muita ihmisiä vuoropuheluun. Minua kiinnostaa elämän ja taiteen rajapinta. Milloin performanssi lakkaa olemasta esitys ja muuttuu aidoksi vuorovaikutukseksi? Mikä on elämän ja taiteen ero, vai ovatko ne sama asia?”

Julistaja-hahmolla on ollut mediaroolikin. Paikallisradio pyysi Kirsiä aamulähetykseen haastateltavaksi. Kun ei halunnut avata sisintään yleisölle hän ehdotti lähetykseen Julistajaa laukomaan Kuuman linjan  totuuksia. Viikon ajan kommentteja kuultiin joka aamu muutaman minuutin ajan. Palautetta alkoi tulla pian – pääosin ennakkoluuloja tukevaa. Jakson päätyttyä ja studiovieraan paljastuttua fiktiiviseksi hahmoksi radiotoimittaja joutui käyttämään aikaa oikoakseen kuulijoiden mm. kierrätykseen suuntaamia ennakkoluuloja.

Viimeisin performanssi liittyi Kuopion kuvataiteilijaseuran 50-vuotisjuhliin kuluvan vuoden keväällä. KAK-kulturelli arvokuljetus vei kuukauden ajan joka lauantai kultaisissa vaunuissa kauppatorilta satunnaisesti poimitun kansalaisen Kuopion taidemuseon eteen, levitti hänen eteensä punaisen maton ja johdatti hänet juhlanäyttelyyn, jossa Kirsi ojensi kyydittävälleen juhlarahan, jossa teksti: Ars Libera 50 v. juhlaraha – puristettu taiteilijan selkärangasta.

“Idean sain vuoden takaisella Aasian matkallani, jossa istuin rikshan kyydissä. Halusin  nostaa katsojan jalustalle ja johdattaa hänet henkilökohtaisesti taiteen luo. KAK-lyhenne on tarkoituksella valittu kuvaamaan nykytaiteen kohtaamiseen liittyviä ennakkoluuloja. Yllätyin hieman kohtaamastani hämillisyydestä. Palaute oli positiivista mutta ihmiset eivät tienneet miten käyttäytyä. Taidelaitokset ovat kaukana tavallisesta kansasta eikä taiteen vastaanottaminen ole yksinkertaista. Jotain vikaa on instituutiossa, jota on niin vaikea lähestyä.

KAK2-PIENI
KAK-performanssi.
En tee taidetta taideyhteisölle, enkä kommentoi taidehistoriaa. Koen mielenkiintoisemmaksi kommentoida maailman tapahtumia ja olla niissä mukana. En halua sitoutua mihinkään poliittiseen puolueeseen tai taiteelliseen suuntaukseen. Tämän ammatin valitsin siksi, että se antaa suurimman mahdollisen vapauden toimia vapaana kansalaisena. Taiteeni syntyy olemassaolon ja ympärilläni juuri tällä hetkellä olevien ihmisten ja asioiden  kautta. Minulle tämä on luonteva rajaus, koska tietämykseni taiteilijana olemisesta ovat suppeat ja kokemukseni nuorta.

Opiskelin Kuopion muotoiluakatemiassa erityistekniikkojen linjalla ja valmistuin sieltä vuonna 2004. Tuotteiksi aiotut teokseni saivat siellä aina tilallisen muodon ja tein lopputyökseni synkähkön performanssin. Hain Kuvataideakatemiaan jatko-opintoihin mutta en päässyt. Kun esiintymistilaisuuksia alkoi tulla yhä enemmän, ajattelin että se tieto mikä minulla on nyt, on riittävä taiteilijana toimimiseen  – opinhan jatkuvasti lisää työskentelyni kautta.

Työtapani on suoraan arkipäivään liittyvä ja teokseni saavat aiheensa ja muotonsa sieltä. Niillä ei ole syntyessään valmista tekotapaa vaan se kehittyy prosessin myötä. Saan toki vaikutteita taiteilijoilta. Harro Koskisen yhteiskunnallinen tuotanto on hyvin vaikuttavaa, samoin Roi Vaaran performanssit. Kaikkein lähinnä minua on kuitenkin Fluxus-liike ja heidän tapansa tuoda arkinen tapahtuma uuteen ympäristöön. Jonkin tavallisen oleminen odottamattomassa paikassa valaisee maailmaa tavalla, jolla on pysyvä tilaus nykypäivässä. Luen jatkuvasti lehdistä tämäkö muka taidetta -kommentteja vähänkin uudenlaisista esitystavoista.

Taiwanilaisen Tehching Hsiehin elämänsä likoon paneminen performansseissaan vaikuttaa minuun. Hänen vuoden mittaiset sellissä olemisensa, vuosi ulkona  tai vuosi sidottuna toiseen ihmiseen ovat omistautumisessaan järkyttäviä taiteellisia tekoja.”

Ottelu toivotalkoiden puolesta.-PIENI
Ottelu toivotalkoiden puolesta, 2009.
Kirsi Pitkänen toimii taiteilijajärjestöissä – se on luonteva jatke hänen muulle toiminnalleen. Hän ei koe juopaa Helsingin ja muun Suomen välillä eikä ole kokenut ennakkoluuloja siellä esiintyessään. Hän pitää kuitenkin tosiasiana sitä, että kun päätöksentekopaikat ja keskinäiset henkilösidokset ovat etelässä, niin apurahojen saantiin muualle tarvitaan kovat meriitit. Hän ei ole tyytyväinen taiteen nykyiseen statukseen ja työttömyysturvauudistus saa häneltä vihaisen kommentin.

“Jo sana ‘apuraha’ viittaa almuun, aneluun ja yhteiskunnan armoilla olemiseen. Samasta kassasta ne tulevat valtion virkamiesten palkat kuin taiteilijoidenkin apurahat. Tämä nykyinen brändääminen ja tuotteistus edellyttää jatkuvaa tavaran suoltamista ja myyntitoimintaa. Joka ei tee tiliä tuotannollaan, ei ole taiteilijakaan.

Työttömyysturvauudistus ei ole edes uudistus vaan herääminen siihen tosiasiaan, että vapaan ammatin harjoittajan perusoikeudet ovat muiden kansalaisten vastaavia oikeuksia huonommat. Kyllähän se on selkeyttänyt pelisääntöjä, mutta minusta se on selkeyttänyt niitä byrokratian ja liikojen rajoitusten suuntaan, lainkaan huomioimatta taiteilijan ammatin erityslaatua. Teoksiahan syntyy riippumatta siitä onko merkitty työvoimatoimiston rekisterissä työttömäksi tai työllistetyksi. Liian vähän on asiaa mietitty, jos taiteilijan ammatin sulauttaminen yhteiskuntaan nähdään kyttäämisenä, virastoissa laukkaamisena ja jatkuvana paperien täyttämisenä.

Virastojen alkuperäinen tarkoitus on kai ollut kansalaisten palvelu. Nykyisin niiden tarkoitus näyttää olevan oman toimintansa ylläpitäminen ja täydentäminen. Haen koko ajan keinoa, jolla voisin elää ja työskennellä vapaasti olematta apurahakoneen tai kaupallisen niskaanhengittämisen armoilla. Kansalaispalkka  olisi instituutioihin sitoutumattomalle toimiva ratkaisu. Se takaisi taiteilijalle mahdollisuuden toimia ehdoista vapaana, itseään toteuttavana yhteiskunnan jäsenenä.”

Jaakko Rönkkö

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä