Tulosta sivuKritiikit 5/09

15.1.2010 12.21

Verellä käyvä kamera – Pipilotti Rist

09Pipilotti03Aulassa riisutaan kengät ja näyttelyyn astellaan punaisia pyöreitä mattoja pitkin. Seinillä, katossa ja lattiassa on videoprojisointeja. Tilassa soi meditatiivinen äänimaailma.

09Pipilotti03
Pipilotti Rist: Keuhkolohko, video, 2009.

Verellä käyvä kamera

Pipilotti Rist: Elixir
Kiasma, Helsinki 5.9–6.12.2009.

Syksyn ajaksi Kiasman viidenteen kerroksen on installoitu kuusi sveitsiläisen videotaiteilija Pipilotti Ristin (s. 1962) teosta. Aulassa riisutaan kengät ja näyttelyyn astellaan punaisia pyöreitä mattoja pitkin. Seinillä, katossa ja lattiassa on videoprojisointeja. Tilassa soi meditatiivinen äänimaailma.

Ristin ura on ollut huikean menestyksekäs ja erityisesti naiskatsojat rakastavat hänen teoksiaan ja läsnäoloaan. Ristin teokset tarjoavat uudenlaista visuaalista järjestystä. Teosten tarjoamat identifikaatioiden mahdollisuudet tuntuvat toisenlaisilta. Ristiä pidetään feministisenä taiteilijana, mutta taiteilija, jonka karisma ja puhe tuntuvat olevan osa teosten merkitystä, ei kuitenkaan kritisoi patriarkaalista järjestystä, ei tarjoa erityisen positiivista naiskäsitystä tai osoita muita vaihtoehtoisia identiteettejä.

Taidehistorioitsija Amelia Jonesin mielestä Rist on parafeministi, kulttuurin näkökulmasta neutraalista maasta tuleva dj, jonka taidenäkemys on keitos myöhäiskapitalistista identiteettiä, poststrukturalistista kartesiolaisen subjektikäsityksen kritiikkiä ja televisiokulttuurin muutoksen keskellä varttumista. Dj Rist on siksi, että kuvat eivät ole sinänsä mitään uutta, vaan ne ovat kooste jostain mitä meillä jo on.

Ristin tarkoituksena on saattaa näyttelyyn tulija muistamaan joskus kadotettu kehollisuus. Kengittä kulkeminen on ensimmäinen sysäys. Teoksia katsotaan lattialla tyynyillä istuen (Lungenflügel) ja selällään maaten (Homo Sapiens Sapiens). Teokset asettelevat katsojan ruumiista asentoihin, joissa lihakset rentoutuvat. Lattiaan heijastettu À la belle étoile -teos tuntuu horjuttavan tasapainoa. Lungenflügel-teoksen huimat lähikuvat pyörittävät katsojaa ja heilauttavat tämän kastemadon kaltaiseksi tai veden alle. Kuvien avoimien suiden kautta syöksähdetään ihmiskehojen sisään. Rist toivoo vastaanottajan kokevan itsensä ”verisolun kaltaiseksi”. Näyttelyn pohjapiirroskin muistuttaa jollain tasolla kehollisuudesta; siinä on tumia, soluja ja kohtu (Gina’s Mobile). Jopa näyttelyluettelon kansi on peilimäinen.

Kokemus kehosta on tässä näyttelyssä ihana huvipuisto. Kuvien värit, niissä esiintyvä nainen (joka tarkoittaa Ristin mukaan ihmistä, ei naista), kehoa vasten pusertuvat hedelmät, tulppaanit, veri, vesi, multa, eläimet ja teosten musiikki tuottavat kaikki yhdessä katsojalle jollain tavalla energisoivaa ja nautinnollista olotilaa.

Miten sitten kokemuksellinen ruumissuhde kadotettiin? Se hävitettiin tieteellisessä maailmasuhteessa, joka teki silmästä instrumentaalisen kojeen. Siinä silmän tehtäväksi jäi kertoa subjektille objektien positioita ja suhteita toisiinsa. Silmän takana oleva subjekti jäi ikään kuin koskemattomaksi ja suojatuksi. Ja vaikka Ristin taiteessa on kyse kojeen (videokameran) ja silmän liitosta, niin hänen taiteensa päämäärä on aivan päinvastainen.

Kuvia katsovan subjektin on määrä tuntea. Rist on sanonut, että silmä on ”verellä käyvä kamera” ja toisaalla, että ”katsoja on kamera”. Lausahdukset tuovat mieleen Dziga Vertovin surrealistisen elokuvan Mies ja elokuvakamera (1929), jossa samastetaan silmä ja kamera. Tämä moderni elokuva tekee kamerasilmästä ylivertaisen dokumentoijan ja tallentajan, kun taas ”verellä käyvä kamera” on pikemminkin kuvitteleva ja toistava väline. Havaintojen tekemisen väline se ei ole.

Teos Homo Sapiens Sapiens, joka käsittelee paratiisia ilman syntiinlankeemuksen syyllisyyttä, on näyttelylle eräänlainen avainteos. Teos valmistui vuoden 2005 Venetsian biennaalia varten, ja siellä se heijastettiin 1700-luvulla rakennetun San Stae -kirkon kattoon. Kyseessä on siis taideteos, joka on suunniteltu paikkaansa ja sen merkityksiin (tilanne on sama monien muidenkin Ristin teosten kohdalla).

Paikkasidonnaisten teosten kierrättämisestä maailman museoissa näyttää tulleen kyseenalainen käytäntö. Oli tietenkin hienoa kokea teos, mutta eikö sen olisi voinut esittää vaikkapa tuomiokirkon katossa? Vai onko paikkasidonnaisuus kertakäyttöistä? Teoksen paikkasidonnaisen ”arvonlisäyksen” olisi voinut tehdä teokseen uudelleen, kunhan sen olemassaoloa pidetään arvona sinänsä.

Tiina Purhonen

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä