Tulosta sivuPääkirjoitus 5/09

Taiteen poliittinen merkitys


Jos minun tekisi mieli ostaa taulu, mahtaisinkohan ostaa sen jotakin puoluetta lähellä olevalta järjestöltä? Tuskin.

Mutta toisaalta, mikäli haluaisin antaa taloudellista tukea niille arvoille, jotka tuntuvat minulle tärkeiltä, tekisinkö sen mieluummin taidetta tai seminaarilippuja ostamalla kuin vastikkeetta. Ehkä.

Kysymys voi tuntua banaalilta, kun eihän tässä kai ole muusta kysymys kuin suorien tukien kätkemisestä jonkinlaiseen kaupankäynnin teeskentelyyn. Oletusarvonahan näissä vaalirahakeskusteluissa on ollut, että tukemistarkoituksessa myytyjen taideteosten arvo on huomattavasti vähäisempi kuin niistä annettava rahallinen vastike.

Mutta jos ajatellaan rahankerääjien strategiaa, miksi juuri taulut tai seminaarit ovat vastikkeena? Olisiko kuitenkin vaikeampaa hyväksyä ylihinta, joka maksetaan, jos myytäisiin kampanjatuotteina vaikkapa talouspaperia tai kipsilevyruuveja?

Ajatus lienee se, että ruuveilla on jokin käypä, kaikkien ymmärrettävissä oleva hintaluokka, ja sen yli menevä on väistämättä ekstraa, keplottelua. Mutta taide, samoin kuin seminaarien viisaat ajatukset ovat etupäässä ”henkistä sisältöä” jonka arvon viime kädessä voi edes ajatella määräytyvän niiden merkityksestä tuosta sisällöstä nauttijalle. Taiteen arvo on siis kelluvampi, sellaiseksi voidaan ajatella melkein mitä vaan, tilanteesta riippuen.

Mutta eikö sentään taideteoksenkin hinta voida määrittää objektiivisesti oikealle tasolle, siten kuin vapaa kilpailu tuotteen hinnan määrittää? Myydäänhän taideteoksiakin huutokaupoissa, joissa kysyntä ja tarjonta laittavat arvon kohdalleen.

Kuitenkin huutokauppoja enemmän seuraavat tietävät, milloin joku sai teoksen järjettömän halvalla, milloin taas joku tyhmä maksoi aivan liikaa.

Ja toisaalta on tiedossa, että esimerkiksi taidemessujen kalleimpien teosten ostohinta ilmoitetaan toisinaan julkisuuteen suurempana kuin mikä se oikeasti oli. Silloin tarkoitus on lisätä niin keräilijän kuin taiteilijan ja häntä edustavan gallerian hallussa olevien teosten spekulatiivista arvoa.

Taideteoksella ei siis olekaan yksiselitteistä rahallista arvoa. Taideteokseen sidottu pääoma on vaihteleva; se ilmenee esimerkiksi juuri siinä, että joku tietää ostajaa paremmin huutokaupassa olleen teoksen arvon. Tuolla tietäjällä on – tai hän kuvittelee itsellään olevan – kulttuurista pääomaa, parempaa tietoa ja makua. Tällaisen pääoman omistamisen kuvitelmasta itselläni kertoo juuri se, että en saattaisi kuvitella ostavani taulua, vaikka hyvääkin, joltakin koomisen nimiseltä yhdistykseltä. Ikään kuin se taulun huonontaisi.

Kysynnän ja tarjonnan lait eivät siis aivan päde kulttuuristen sisältöjen kohdalla. Kulttuuriset sisällöt ovat arvoltaan erityisen haavoittuvia keinottelulle, sille, että ne valjastetaan spekulaation tai ulkoisen edun sumuverhoksi.

Silti sisällöillä on huikeaa arvoa. Olisi ehkä syytä vieläkin käyttää hieman vanhanaikaisen koomista ilmaisua kulttuurituotteesta: ”mittaamattoman arvokas”. Se muistuttaisi siitä, että sen arvoa tosiaankaan ei saata mitata, ja siksi siihen tulisi suhtautua kuin siinä olisi äärimmäisin arvo ja pääoma maailmassa, ainakin kulttuurisen pääoman arvona, mahdollisuutena ymmärtää enemmän.  

Silti tauluja voi ostaa tukeakseen itselle tärkeitä asioita, itse asiassa sellaisen välikappaleena ei tarvita järjestöä. Taiteella kun saattaa itsellään olla yhteiskunnallista vaikutusta, ainakin henkilötasolla – sellaista ainakin tämän lehden monessa artikkelissa pohditaan.

Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä