Tulosta sivuPääkirjoitus 5-11

Olkaa kuin kotonanne

Kuvataide on varmaankin taiteista suvaitsevaisin.

Ajatellaanpa esimerkiksi sellaista tilannetta, jossa menisimme konserttipaikalle, ja siellä esitettäisiinkin runonlausuntaa – ääntä kuin ääntä. Mutta kyllä se vähän merkilliseltä tuntuisi. Menisimme jääkiekko-otteluun, näkisimme kaukalopalloa. Olisiko se ihan sama? Aika lähellähän toisiaan nuo pelit ovat.

Mutta mitään merkillistä ei tunnu olevan siinä, että kuvataiteen alueella, kuvataiteen esittämispaikoissa, kuvataiteen diskurssin, eli käsittämistavan alaisuudessa, esitetään jatkuvasti laajenevaa määrää muita taiteita. Jo tässä lehdessä käsitellään taidemuseoiden näyttelyitä, joissa on esillä designia, sarjakuvia, teatterilavastuksia tai animaatiofilmejä. Muutenkin kuvataide on flirttaillut menestyksellisesti niin populaarin kuvallisen kulttuurin, kuin toisaalta vaikkapa tieteiden kanssa ainakin viitisenkymmentä vuotta.

Kuvataide sulattaa siis kaikenlaista, se hyväksyy sisälleen maailman kaikenlaiset kulttuuriset ilmentymät paremmin kuin mikään muu taide. Kuvataiteella on tällä hetkellä kyky laajeta ahtaiden rajojensa sisäpuolelta maailmaan, koko visuaaliseen kulttuuriimme, erilaisine käytäntöineen, lopulta aktiiviseksi osaksi ihmisten elämänhahmotusta. Tämä on positiivinen tulkinta tilanteesta.

Toinen tulkinta voi olla se kyyninen, että kuvataide on kulttuurisena alueena niin marginaaliseksi syrjäytetty julkisesta huomiosta ja toitotuksesta, että se yrittää epätoivoisesti roikkua kiinni muiden taiteiden mediaattisuudessa, yrittäen pihistää itselleen niiden kavereita, niiden yleisöjä ja sohimalla hätäisesti kaikkialle yrittää väkisin todistaa olevansa ihan kaikkien kaveri.

Kolmas tulkinta ei oleta kuvataiteesta mitään erityistä, se perustuu sanojen ongelmalle. Sanaa ’taide’ kun käytetään synonyyminä ’kuvataiteelle’ – tietyissä tilanteissa. Näin esimerkiksi tämän lehden nimessä. Itsekin huomaan usein joutuvani käyttämään tätä vähän kömpelöä kuvataide-sanaa, kun joku vaikka kysyy mitä teen työkseni. Jos sanoisin olevani taidetoimittaja, voisi käydä niin onnettomasti, että joku alkaisi perätä minulta olematonta mielipidettäni Kaija Saariahon uusimmasta teoksesta.

Koska siis kuvataiteesta käytetään usein sanaa Taide, joka on myös kaiken kulttuurisen ja välitöntä käytännön hyötyä tavoittelemattoman inhimillisen luovuuden kattokäsite, on varsin ymmärrettävää, että ne erilaiset inhimillisen luovuuden alueet, joka toivovat itselleen vapaampaa statusta ja arvostusta itsenään, suuntaavat kohti Taidetta – ja konkreettisemmin, niin, Taide-museoon.

Sen vuoksi taidemuseo onkin ollut paikka, jossa yllättäviä ja hienoja kohtaamisia, ajatusten risteämiä eri lajien välillä on tapahtunut, toisinaan rajat ovat hälvenneet merkityksettömiksi. Samalla minkä tahansa taiteen keskittynyt, kontemplatiivinen katsominen on tullut mahdolliseksi.

Ymmärrän tällaisten kohtaamisten mahdollisuudet toisin näkemisen mahdollistajana. Ymmärrän myös jossain määrin taidemuseoiden tarpeen yleisönsä monipuolistamiseen. Mutta jään kuitenkin pohtimaan, kuinka tarkkaan ja harkitusti nämä asiat on museoissa tehtävä, sillä ei ole hyvä, jos taidemuseo tulee ihmisille tutuksi sinä paikkana, jossa on kiinnostavia designesineitä, joihin ei kuitenkaan saa koskea, jossa on tuoleja joilla ei voi istua, jossa on sarjakuvia, joita ei voi lukea mukavasti keskittyen kotisohvalla, jossa on loputtomasti animaatiofilmejä, jotka eivät pääse odottamattomasti yllättämään television kanavapujottelijaa.

Jos ne asiat, joita kuvataiteen esittelemiseen kehittynyt systeemi, taidemuseo, haluaa esittää, ovat siellä vaan vähän kuin muodon vuoksi, eivätkä ole oikein kotonaan tuon systeemin sisällä, niin ehkä niiden mukana uudetkaan yleisöt eivät tunne siellä olevansa aivan kotonaan. Hekin käväisevät paikalla vain muodon vuoksi.

Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä