Tulosta sivuKritiikit 5-12

26.10.2012 8.49

Taiteen tytöttelyä

Tyttöys on avaus naisidentiteetin rakentamiselle ja itsensä jäsentämistä maailmaan. Ja näyttelyn perusteella tämä maailma on roolikysymyksiä täynnä.

Anniina Vainionpää, Mistä on pienet tytöt tehty, puupiirros, 2009

Taiteen tytöttelyä


Mistä on tytöt tehty?, Lasten ja nuorten kulttuurikeskus Villa Arttu, Hyvinkään Villatehdas,12.9. – 28.10.2012

Lokakuussa maailma juhli ensimmäistä Tyttöjen päivää, jonka on tarkoitus antaa huomiota tyttöjen oikeuksille ja etenkin kehitysmaissa asuvien tyttöjen kohtaamille haasteille.  Tytöillä on poikia huonommat mahdollisuudet koulutukseen ja työhön, sekä uhka joutua naitetuksi ennen 15 vuoden ikää. Samoin tytöt ovat useimmin aliravittuja ja kärsivät useammin kaltoin kohtelusta kuin pojat. Tyttöjen päivä tuli siis tarpeeseen kansainvälisesti, mutta mitä tyttönä oleminen tarkoittaa täällä meillä?

Mistä on tytöt tehty? -näyttelyn perusteella tytöt eivät onneksi kärsi kehitysmaiden ongelmista, vaan tytöt on edelleen tehty pääosin sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista. Tai ainakin taiteessa tyttöyden attribuutit perustuvat paljolti vanhaan tyttökuvaan. ”Tyttöydellä” tarkoitetaan oletettavasti aikaa ennen naiseutta, jolloin ero tyttöjen ja poikien välillä on korostunut, mutta se ei ole vielä olemista aikuisena naisena, jolla on omat murheenkryyninsä ja ilonsa. Tyttöys on avaus naisidentiteetin rakentamiselle ja itsensä jäsentämistä maailmaan. Ja näyttelyn perusteella tämä maailma on roolikysymyksiä täynnä.

Anniina Vainionpään puupiirroksissa esiintyvät tytöt ovat vaaleahipiäisiä nukkeja, jotka on puettu ”nukkevaatteisiin”, vanhanajan krumeluureihin. Mistä on tytöt tehty -teoksen kuvassa on sokerisia kuppikakkuja ja pupuja, vaikka taustalla näyttäytyvät myös etanat, runon poikien attribuutit (pojat on tehty ”etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista”).

Teoksen tytöt ovat vakavailmeisiä, rooleihinsa puettuja nukkeja, jotka roikottavat käsissään kirsikkaa ja mansikkaa. Ne on lykätty tyttöjen käteen kuin viimeiseksi pisteeksi kuvausta varten. Samanlaiset nukkehahmot seikkailevat Vainionpään muissakin teoksissa, kuten töissä Lapsuuden loppu ja Kaikki ne lelut mitä sä et saanut lapsena. Lapsuus on kirjaimellisesti loppu, mutta vielä vähän leikittäisi. Tähän ristiriitaan tyttöys perustuukin: rajapyykkiin lapsen ja naisen välillä. Tytölle asetettujen odotusten ei pitäisi vielä olla aikuisten vaatimusten tasolla, mutta ajoittaista heittäytymistä pikkulapseksi pitäisi kunnioittaa. Vaikeaa.

Näyttelytilaa hallitsevat Maria Wolframin korkeat, pilarimaiset maalaukset, joiden jokaisella neljästä sivusta on korkea henkilömaalaus. Teoksiin on kuvattu nuorelta vaikuttavia naisia erilaisissa rooleissa, joskin hahmo on kaikissa hyvin yhdenmukainen: zombiemainen, isosilmäinen ja -päinen. Pylväiden ja paneeleiden suuri koko muistuttaa vanhoista ikoneista ja erityisesti avarakasvoisista Pantokrator-ikoneista. Kahteen kuvapaneelin jakautunut teos tuo toisaalta kiinnostavasti mieleen myös lasten palikkalelut, joissa päätä ja vartaloa voi vaihdella hullunkurisilla tavoilla. Kysymys identiteetistä kiteytyykin tässä konkreettisessa seikassa, että maalauspinnassa näkyy raja pään ja muun vartalon välillä. Identiteetin herkkyys, muuteltavuus ja notkeus on kuin paperinukelle vaihdettavat vaatteet. Ja näinhän sen useille nuorille onkin: vaatteet ja ulkomuoto ovat heidän aatteet ja viestimiskeinonsa.

Tyttöyttä pitkään käsitellyt Katja Tukiainen on itsestään selvästi mukana näyttelyssä. Tukiaisen pinkit teokset on kehystetty karamellitangoiksi maalatuilla kehyksillä, jotka entisestään korostavat aiheiden siirappisuutta. Tukiaisen tytöt ovat iloisen tyttömäisiä omassa Pollyanna-maailmassaan, eikä heiltä puutu itsetietoisuutta tai määrätietoisuutta. Ehkä juuri sen takia teokset eivät tällä kertaa tunnu lisäävän paljoakaan keskustelua kuvaan tyttöydestä. Toki se voi olla tällaistakin, mutta sokerinen kuorrute pitäisi olla myös poikien oikeus eikä vain tyttöyden kiro.

Varsinaisen näyttelytilan ulkopuolella on käytävässä esillä teoksia kansainvälisestä lasten ja nuorten taiteen kokoelmasta. Eri puolilta maailmaa kerätyt, eri aikakausien tyttöjen piirtämät omakuvat esittävät monipuolisemman ja vähemmän problematisoidun kuvan tyttöydestä. Kuvien tytöt ovat aktiivisia: he hyppäävät ruutua ja narua tai soittavat kitaraa. Tytöt ovat ihanan inhimillisiä, arkisia iloja ja suruja nauttivia lapsia, joille oma ympäristö ja omat tärkeät asiat ovat merkityksellisiä. Lasten omissa kuvissa ilahduttaa niiden suoraviivaisuus, joka esittää konkreettisia asioita heidän elämästään lapsuuden ja nuoruuden väliltä. Heille tärkeät asiat ovat olleet kuvauksen arvoisia, ja sillä siisti.

Viivi Koljonen
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, kulttuurin sekatyöläinen.

(Lue lisää kritiikkejä Taide-lehdestä)

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä