Tulosta sivuPääkirjoitus

Korotan viidelläkymmenellä tuhannella


Kulttuurin ja taiteen päätöksiä, kuten kaikkia muitakin, pyritään nykyään tekemään laskettavilla pelimerkeillä. Isoja numeroja ymmärretään. Kun Guggenheim-säätiön edellinen ehdotus ei mennyt Helsingin Kaupunginhallituksessa läpi, sen uuteen ehdotukseen on laskettu museon tulevat kävijämäärät tarkemmin: 550 000, kun aiemmin puhuttiin mahdollisesti puolesta miljoonasta. Taideharrastus on siis lievässä nousussa.


Suomessa tuntuu kuvataiteen alueella muutenkin viriävän nyt yllättävästi isoja ja optimismia herättäviä asioita. Amos Andersonin taidemuseo, vakavarainen laitos, esitteli pitkälle viedyn suunnitelman uusiksi museotiloiksi Helsingin keskustaan (hinta-arvio 50 milj.). Serlachiuksen taidemuseo Mäntässä mielii painottua entistä enemmän nykytaiteeseen ja vihkii ensi kesänä 3500 neliön aivan uuden museorakennuksensa (arvio 19 milj.). Isoilla panoksilla pelataan.

Meilahden taidemuseon ja Kulttuurien museon tilat ikävä kyllä menetettiin, mutta Helsingin taidemuseo laajentaa näyttelytilojaan nyt jälkimmäisiin. Muutkin toimijat Helsingissä: Huuto-galleria ja Kuvataideakatemia hankkivat reilusti lisää näyttelytilaa.


Näyttelytilojen optimistisesta kehityksestä voi pitkästä aikaa riemuita. Mutta samassa henkäyksessä on tajuttava, kuinka huonosti käytännön näyttelytyö jaksaa. Maakunnallisten museoiden näyttelyohjelmia katsoessa harmistuu. Samat näyttelyt kiertävät loputtomasti museosta toiseen. Näyttelyitä tehdään vuosittain entistä harvempia, ja niistäkin on osa jo aika vaatimattomia. Museoilla ei vain ole resursseja. Esimerkiksi Kiasmalla ei ole kuluvan vuoden aikana ollut käytännössä senttiäkään markkinointirahaa. Niinpä alkaa helposti miettiä, että onkohan sekään aivan sattumaa, että Helsingissä vuoden sisällä saattaa olla kolme keskeisintä museota pitkän remontin kourissa. Helsingin taidemuseo ja Kiasma joutuvat menemään ainakin joksikin aikaa kiinni, Ateneum pyrkii pitämään joitakin näyttelytilojaan auki läpi remontin. Remonttikin on oikeastaan investointi – jonka aikana ei voi tuhlata näyttelyiden tekemiseen.


Taidemuseotoimina on siis ensisijaisesti kulu, josta leikataan. Sitä vasten tuntuu erikoiselta, että yhden – kaikkein kalleimman – taidemuseohankkeen perusteluna on juuri sen pitkäkestoinen taloudellinen erinomaisuus.

Samaan aikaan kun toisaalla ollaan tekemässä miljoonien investointeja, toisaalla ei pystytä osoittamaan muutamiakaan satoja tuhansia aikaisempien investointien pyörittämiseen.


Näyttelymaailma on polarisoitumassa. Tätä on myös kansainvälinen kehitys. Taloudellista taantumaa ei näy siinä taidemaailmassa, miljardöörien leikkikentällä, missä isoin raha puhuu. Taideteoksen rahallinen arvo on siellä irtautunut täysin mistään suhteellisesta taiteellisesta arvosta.


Jean-Michel Basquiat’n, yhdestä maalauksesta joku vielä tänä vuonna maksoi huutokaupassa liki 50 miljoonaa dollaria. Sillä saisi jo melkein tuon Amos Andersonin uuden museorakennuksen.


Tällaisessa pelissä normaaliyhteiskunnan on aika mahdotonta olla enää mukana. Ehkä siksikin museot suuntautuvat yhä useammin esimerkiksi designiin, jonka ”mestariteokset” sittenkin ovat vielä halvempia. Tässä koko taideinstituution kokonaisuudessa on mietittävä priorisointeja: olemmeko taiteellisessa mielessä onnellisempia nähdessämme yhden Basquiat'n kokoelmaripustuksessa, vai pyörittäessämme samalla rahalla yhdessä olemassa olevassa instituutiossa  hyvälaatuista näyttelytoimintaa –  50-100 vuotta?


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä