Tulosta sivuTAIDEPUHETTA eli Taistelua ismien siimeksissä

M043
Kasimir Malevitš, Kaksi miesfiguuria, 1930-luvun alku.

TAIDEPUHETTA eli Taistelua ismien siimeksissä


Itse asiassa kivikauden luolamaalarit olivat yhtä moderneja kuin Picasso eilen? Ja moni lapsi osaa piirtää paremmin kuin Jean Dubuffet?? Ja taideteos on vain (roska) katsojan silmässä??? Mutta keskustelun täytyy jatkua, lainehtia ja vaahtoutua!

Kun tyttärentyttäreni joskus nelivuotiaana näki televisiossa Jimi Hendrixin soittavan Tähtilippua ja minä sanoin hänelle, että toi on yksi maailman parhaita kitaristeja, hän tuhahti, että pikemminkin huonoimpia. Tuskin hän sen ikäisenä oli vielä kuullut koko sävellystä ”asiallisesti” ja ”isänmaallisella” tavalla soitettuna, mutta silti hänen korvansa tunnisti heti valtavan määrän ”vääriä” säveliä ja hän luuli kitaristin soittavan sillä tavalla, koska ei paremmin osannut.

Samoin, jos lapsi näkee Cy Twomblyn työn tai vaikka Kasimir Malevitšin talonpoikaishahmoja, hän havaitsee jotain, mistä on itse pyrkimässä pois oppiakseen piirtämään aikuisten tavoin: reaalisen muotomaailman moninaisuus on hänelle abstrakti, täynnä arvoitusta. Modernin kuvan simppeliys on lapselle abjektin kaltainen elämys: hän näkee taideteoksen jonkinlaisena tuttua jäljittelevänä vieraana oliona, joka yrittää tunkeutua hänen ja häntä tuolla jossain odottavan aikuisuuden väliin, houkutella takaisin jonnekin minuutta edeltäneeseen aikaan ja tilaan.

Ajatus, että maalauksen on ilmaistava näkyvää mahdollisimman tarkasti ja hyvin ja että musiikin ymmärtää musiikiksi vain, jos sävellys ja esitystapa noudattavat korvalle ja mielelle helppoja tonaliteetteja, piintyy ihmiseen ”ensimmäisenä taideteoriana”: kun oma elämäntie on vasta alussa, synnyttää tuttuus voimakkaita esteettisiä ja emotionaalisia elämyksiä. Mikäli joku ei sitten tunnekaan tarvetta kasvaa tuon ”teorian” läpi, hänellä ei myöskään ole suurta intoa avartaa näkemyksiään ja romuttaa ennakkoluulojaan.

Joillekin tuttuus on pyhä asia, elämän kivijalka ja kriteeri ennen kaikkia muita kriteerejä; joku toinen taas ei eläessään tule epäilleeksi Jumalan olemassaoloa. Tarkoitan ihmisiä, joiden esteettiset kokemukset eivät ole irtautuneet heidän elämäänsä koossa pitävästä turvallisuusperiaatteesta ja jotka eivät ehkä ole uskaltaneet katsoa, mitä heidän silmänsä todella saattaisivat nähdä. Sinänsä ei ole olemassa oikeita tai vääriä taide-elämyksiä, mutta jos ihminen ei pysty olemaan avoin sille, mitä hänen mielessään tapahtuu, hän ei myöskään pysty suhtautumaan avoimesti taideobjektiin ja sen mahdollisesti uudenlaiseen tapaan harjoittaa omaa suhteellista vapauttaan – sillä kaipa kaikki inhimilliset vapaudet ovat kovin suhteellisia demonstraatiota ihmisenä olemisen pienessä kontekstissa.

Esittää, ei esitä, esittää…


Ateneumin laaja Kandinsky-näyttely vuoden 1966 alussa avasi kerralla silmäni abstraktille taiteelle ja sen kielelle. 18-vuotiaana olin jo jollakin tavalla ehtinyt irtautua naturalismin pakkopullasta, alkanut ”ymmärtää” taiteellisempaa näkemystä impressionisteista Picassoon, kyllästyäkin surrealismin muka tiedostamattomasta avautuviin näyttämöihin, sanalla sanoen kiinnostua taiteesta taiteena. Taiteilija ja tyylisuunta toisensa jälkeen avasivat uusia ovia maisemarealismin ikkunoiden rinnalle.

Kandinskyyn olin tutustunut vain muutamien painojäljennösten kautta, ja ne olivat minusta epäilyttäviä, koska olin siihen saakka nähnyt niissä figuratiivisia sisältöjä – fossiileja, lapamatoja, vedenalaista eliöstöä, mittatikkuja. Ateneum-näyttelyssä vapauduin esittävästä tulkitsemisesta ja pystyin mielestäni hyväksymään sen abstraktin vapauden, jota taideteos itselleen tuntui vaativan.

Näyttely herätti kiinnostukseni modernin kuvataiteen teoriaan. Mieleeni on jäänyt kaksi pientä kirjaa, joiden kanssa kävin kovaa vuoropuhelua ja väittelyä. Toinen oli A.I. Roution pamfletti Minne menet, kuvataide? – Pahaa puhetta uusista ismeistä (WSOY, 1966), toinen José Ortega y Gassetin essee Taiteen irtautuminen inhimillisestä (Otava, 1961). Jälkimmäinen tuntui puhuvan omasta vapautumiskehityksestäni. En tiedä, miten lukisin tuota kirjaa tänä päivänä, kirjahyllystäni löytyy Ortega y Gassetin teoksista vain Massojen kapina (Otava, 1952), joka häpeämättömässä taantumuksellisuudessaan on niin koomista luettavaa, etten pysty suhtautumaan siihen vakavana teoksena vaan pidän sitä lähinnä jonkinlaisina Don Quijoten uusina seikkailuina, jossa tuulimyllyjen tilalle on ilmestynyt paljon uhkaavampia jättiläisiä – massat, rahvas, tavalliset ihmiset, joilta aristokratia oli siihen saakka saanut olla enimmäkseen rauhassa.

A.I. Roution pamfletti sen sijaan herätti minussa kovaa vastarintaa. Hänen retoriikkansa oli täynnä juuri niitä ennakkoluuloja, joista olin vasta itse päässyt eroon. Samalla tavalla kuin pienellä lapsella on kiire pois ”lapsellisen piirtämisen” leikkinurkkauksesta, minulla oli yltyvä hätä vapautua siitä tavallisuudesta, jota A.I. Routio pyrki tunkemaan takaisin kallooni muka järkevin vakuutteluin.

(Lue taidepuhe loppuun asti Taide-lehdestä 5-14)

Arto Virtanen


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä