Tulosta sivuTaidetta vai käyttötaidetta?

Tretyakov grand prix
Phillip Tretyakov, Venäjä, Majakovskin päivä (G. Gubanova), 120×84 cm, Lahden julistetriennaalen Grand Prix -voittajateos.

Taidetta vai käyttötaidetta?

Kuvia tekstin kautta


Kuvitusta, tai kuvitustaidetta, julisteita, käyttövalokuvaa on pidetty pitkään vähäarvoisempana kuin vapaata kuvataidetta. Mutta kenties kuvituksellisesti sanominen ei ole enää pahinta, mitä taideteoksesta voi sanoa. Mikä kuvallisen ilmaisun eri lajeja yhdistää, mikä niitä erottaa? Voisivatko ne oppia enemmän toisiltaan?

 

Lahden taidemuseo ja Grafia, ”visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestö” ovat yhdessä järjestäneet vuodesta 1975 suuren kansainvälisen julistetaiteen parhaimmistoa esittelevän julistebiennaalen, joka tosin on nyt juuri muuttunut kolmen vuoden välein pidettäväksi triennaaleksi. Kun triennaalien julisteita on saatu Lahden taidemuseon kokoelmiin, on jo tuoltakin ajalta olemassa melkoisen vaikuttava kokoelma graafisen vaikuttamisen tyylien nykyaikaa.

Ja graafisia tyylejä julisteet viestinsä lisäksi isolta osaltaan ovat, ja siksi ne ovat aikansa näköisiä. Hieman harjaannusta saatuaan voi varsin hyvin pystyä määrittelemään julisteiden iän ainakin noin viiden vuoden haarukkaan pelkästään niitä vilkaisemalla.


Ns. käyttögrafiikan teosten suunnittelijoilla on kaiketi painetta olla ajanmukaisen näköisiä, kun taas vapaan taiteen puolella paine on olla omintakeinen. Tämä ero on oikeastaan aika vähäinen, kun lähestytään alojen huippua, molemmissa halutaan olla edelläkävijöitä molemmissa, myös ulkoisen tyylin alueella, ratkaisuiden tavanomaisuutta teoksissa halveksitaan, ja samalla tuon halveksittavan tavallisuuden leimaa laajennetaan aina vain lähempänä oleviin teoksiin. 


Mutta ns. vapaan taiteen sietokyky omituisuuksille, joista saattaa syntyä uusia ilmaisukonventioita, tyylejä, on kuitenkin kai yhä suurempi, Sen takia ehkä monesti on ajateltu, että taidemaailma on myös visuaalinen ”laboratorio”, jossa syntyvät asiat siirtyvät käyttötaiteen puolelle, ei niinkään toisin päin.

Käyttötaide, kuvitukset, julisteet, graafinen suunnittelu, pakkaussuunnittelu ja varsinkin mainonta mielletään siis kuitenkin kuvataiteen jäljessä tulijaksi. Uutuudesta innostuvassa maailmassa sellainen tuntuu pahalta, ja siksi näillä lajeilla onkin omia biennaalejaan ja näyttelyitään, joihin yleensä vielä liittyy oleellisena osana parhaiden palkitseminen. Edistyksellisyyttä halutaan kannustaa.

 

Juliste vaikuttaa?


Julistetriennaalessa on erilaisia kilpailusarjoja. On kaupallisia ja yhteiskunnallisia julisteita. Mutta silti tuntuu, että Lahdessa varsinaiset mainosjulisteet loistivat poissaolollaan, ”Kaupallisuuskin” tarkoitti täällä lähinnä kulttuuritapahtumien: teatterien, konserttien ja festivaalien julisteita. Ehkä juliste formaattina onkin jäänyt tällaisten hyvien asioiden ajajaksi, sellaiseksi joka mahtuu hyväntahtoisen kauppiaan liikkeen tuulikaappiin. Varsinainen katumainonta on muuttunut aikapäiviä kooltaan paljon suuremmaksi ja vaihtelevammaksi, sitä ei enää näissä festivaaleissa esitellä, sille lienee omat juhlafooruminsa, mainosmaailmassa.


Ehkä julistetaide voisikin olla satakertaisesti voimakkaampaa kuin nykyinen yhteiskunnallista muutosta hakeva kuvataide, joka usein jää omiin seminaareihinsa pyörimään. Olisiko tässä se alue, joka on oikeasti vaikuttavinta yhteiskunnallista nyky-kuvataidetta? Se joka on intensiivistä, nopeasti omaksuttavaa, mutta silti pitkää katselua ja mietintää edesauttavaa?


(…)


MikkeliHakala 3d tulostus kielikello
ILMARI HAKALAN KIELIKELLO-LEHTEEN TEKEMÄ KUVITUS, nimeltään ”3-D esine­tulostus” (24×21 cm), tietokonekäsitelty linoleikkaus. Mikkelin 10. kuvitustriennale.

 

Koko ajan sama koko


Nykytaidenäyttelyyn tottuneelle satojen julisteiden katsominen yhdessä näyttelyssä on poikkeuksellinen elämys. Se yllättää, että muoto, koko ja formaatti todellakin ovat käytännössä aina sama: pystysuuntainen julistekoko. Vastaava on kokemus Mikkelissä pidettävässä kuvitustriennaalessakin; seinäkaupalla lähinnä painotuotteen kokoisia kuvia. Kun nykytaidenäyttelyssä niin oleellinen koon, kolmi- ja kaksiulotteisuuden, kokonaismuodon ja materiaalien vaihtelu puuttuu, tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota kuvaan. Olisiko niin, että nykytaiteessa on niin helppo unohtaa kuva, kun on niin monenlaisia tilallisia huomiokeinoja?

 

Yksityiskohta


Hyvien julisteiden, kirjankuvitusten ja yleensä hyvän graafisen suunnittelun läsnäolo on ollut niin vahvaa, että ne muistaa vuosikymmenten takaa täsmälleen kun ne näkee uudelleen vaikkapa museossa. Kuviin ei jää sellaista kohtaa, jota ei olisi pannut merkille. Ne ovat kokonaan tuttuja, joka viivaltaan. Nämä ovat vahvoja kuvia. Mutta onko vapaan kuvataiteen teoksen sitten pakko, olla moniulotteisempi, sellainen, jota ei hahmota nopeasti? Onko hyvän taideteoksen oltava hidaslukuinen, jotta se ei olisi ”juliste”?


Tiivistynyt tehokkuus on tullut graafiseen suunnitteluunkin kuitenkin kohtalaisen myöhään. Kun katsoo sata vuotta vanhoja kuvituksia tai julisteitakin, niissä on lukemattomia yksityiskohtia, lisukkeita, ehkä suorimman viestin kannalta epäolennaisuudeltakin tuntuvaa. Jopa modernin taiteen erään perustajahahmon, Malevitsin kirjankuvitus, vaikkakin moderni ja abstrakti, on valtavan detaljoitu, se ei poikkea rakenteeltaan laisinkaan monimutkaiseksi suunnitellusta kubismivaikutteisesta tai varhaissuprematistisesta maalauksesta. Vasta joskus 1920-30-lukujen vaihteessa Saksan suunnalla mainosjulisteisiin kehiteltiin ”plakaattityyli”, jossa usein yksivärisellä tehokkaalla väripohjalla oli harkitusti sijoiteltuna pelkistetty kuva tuotteesta ja nimi, osoitti tiivistämisen tehokkuuden graafisessa suunnittelussa.

 

(…)


Anna-Fabricius,-Cornhusking,-Unkari,-Backlight-festivaali
Anna Fabricius, Cornhusking, Unkari, Backlight-festivaali.

Yksittäistä vain yleistä todellisuutta?


Dokumenttivalokuva on laji, joka on aivan elimellinen osa valokuvataiteen historiaa ja kehitystä, joka on sittemmin joutunut valokuvauksen lajeista hyvin etäälle taidevalokuvasta ja joka nyt ja aina, kun taide suuntaa sosiaaliseen, poliittiseen ja yhteiskunnalliseen onkin jälleen aivan lähellä uusimman taiteen keskeisiä pyrkimyksiä.


Tästä oli osoitus Tampereella pidetty valtavan laaja Backlight-festivaali, kansainvälisen nykyvalokuvauksen tapahtuma, joka itse asiassa suurelta osin varsin perinteisen dokumentaarikuvauksen keinoin olikin aivan niiden hieman akateemistenkin nykytaidekeskusteluiden keskiössä, joissa haetaan taiteelle yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Valokuvakeskus Nykyajan jo vuodesta 1987 järjestämä triennaali esitti tällä kertaa vahvasti taidetta, joka tulee muualtakin kuin perinteisistä taiteen keskiöistä.


Dokumentaarinen valokuvaus on tietysti (laadukkaan) journalismin käytössä oleva väline. Sillä on siis periaatteessa taidenäyttelyä laajemman median leviämiskeinot, ja sillä on aina ainakin jossakin määrin ennakkoon määritelty tehtävänanto, jonkin aiheen tai teeman ”kuvittaminen”.


(…)


Kun nuori huomaa haluavansa tehdä kuvaa elämäntehtävänään, ja hakeutuu alan koulutukseen, voi olla melko lailla sattumaa joutuuko hän kuvataiteen vai ns. käyttögraafisen alan koulutuslinjalle. Silloin haluaa vain piirtää, haluaa vain valokuvata, tai haluaa vain tehdä väreillä jotakin. Kuitenkin jossain vaiheessa ammattiin valmistuneena ja siinä toimineena, huomaa, että tässähän kuvantekijöiden joukossa onkin monia eri maailmoja, joiden väleissä on aidat.

Onko sitten kuvataidemaailmassa ja kuvitusmaailmassa toimimisella mitään eroa, paitsi ansaintalogiikassa, kuten eräs taiteilija kiteytti?


(Lue koko juttu Taide-lehdestä 5-14)


Pessi Rautio

 

Backlight-valokuvafestivaali, Jaettu todellisuus, kutsunäyttely Tampereen taidemuseossa 6.9.2014–4.1.2015 ja Ylläpitävät voimat, jurytettu näyttely TR1-taidehallissa 6.9.–5.10.2014 ja galleria Koppelossa 1.–27.9.2014

 

Mikkelin 10. kuvitustriennale, Mikkelin taidemuseo, 7.6.–14.9.2014

 

Lahden 19. julistetriennale, Lahden taidemuseo, 13.6.–28.9.2014



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä