Tulosta sivuPääkirjoitus

Nyky- vai kuvataide?

 

Brittiläinen Jeremy Deller kutsuttiin ensi kevään Ihme-nykytaidefestivaalin taiteilijaksi. Dellerin idea on pyytää museoilta lainaksi kiinnostavia esineitä, ja taustatietoa niistä, ja tuoda nämä muutaman päivän ajaksi museoista ulos, ihmisten käsissään tutkailtaviksi. Deller haluaa myös järjestää vuorokauden kestävän rock-dokumenttien esityskavalkadin – yleisön ehdotusten pohjalta. Deller keksii, ihmiset osallistuvat.


Ihme-festivaali edustaa ajanmukaisinta kansainvälistä nykytaidetta. Taiteen on tällaisina projekteina mahdollista tulla ihmisten sosiaaliseen sfääriin ja ihan omaan elämään, tuottaa oivalluksia, yhteisön, historian ja yhteiskunnan hahmottamista ja hyvää oloa myös siellä, missä taiteeseen ei ole tottunut törmäämään. Checkpoint Helsinki -organisaatio, joka syntyi vaihtoehtona Guggenheim-projektin näkemykselle nykytaiteesta, on samoin alkanut suuntautua nykytaideteosten tuottamiseen osallistavina projekteina, esimerkiksi kun se toi maailman eri protestiliikehdintöihin osallistuneita taiteilijoita Helsinkiin tekemään eräänlaisia mielenosoitustyöpajoja.


Niin, nykytaidetta kylläkin, mutta ei ehkä erityisemmin kuvataidetta ? Kuvataiteilijan rooli on muuttumassa, nyt hän on projektinjohtaja ja ideoitsija. Voimme toki halutessamme hahmottaa  tämän tilanteen kuvataiteen historiajanaa taaksepäin seuraten: sosiaalinen taide pohjasi performanssiin, joka puolestaan liittyi minimalismin avustuksella tapahtuneeseen murtautumiseen kehyksen rajoista, mikä oli alettu nähdä kuvataiteen ainoaksi tulevaisuudeksi, kun kehyksien sisällä oli ensin kaikin tavoin koeteltu kuvaa.


Mutta samaan aikaan kuvasta onkin tullut ”ennennäkemättömällä” tavalla kaikkien tuotettavissa oleva; kaikkihan nyt ottavat kuvia: tapaamisista, matkoilta, syömästään ruoasta, kauniista maisemasta. Kuva otetaan kaupassa, kun halutaan sen välityksellä kysyä kotiväeltä ovatko tarjolla olevat hedelmät sopivan kypsiä. Kuvassa myös esitetään itseä, jopa sillä rohkeudella, jota vielä 1970-80-luvulla vain valokuva- ja performanssiveteraanit, kuten vaikkapa Marina Abramovic tai Cindy Sherman tohtivat tehdä.


Tätä uutta massiivista kuvankäyttöä, -jakelua ja myös sen suhdetta taiteeseen pohtii parhaillaan Valokuvataiteen museon huolellisesti tehty #Snapshot-näyttely .

Tässä tilanteessa aika monelle kuvataiteilijalle ymmärrettävästi hiipii mieleen kieltäytyminen kuvien lisäämisestä – kaikesta perinteisestä kuvien rakentelusta, enemmän tai vähemmän harkitusta elementtien sommittelusta ruudun sisään. Kuvan häly on niin valtava, ja sen massa kuitenkin on keskenään niin yhdenkaltaista, että siihen on helppo tukahtua.


Siksi kuvan rakenne-elementtejä nykyään tuntuvat ammattimaisesti pohtivan ne, joilla on siihen erityinen työtilaus: graafiset suunnittelijat ja valokuvaajat – eivät välttämättä kuvataiteilijat. Sitä, millä tavoin nämä kuvaan koulutetut tekijät kehittelevät kuvamaailmaan leviäviä uusia tyylejä ja tapoja, pohditaan tässä lehdessä pitkässä artikkelissa.


Olisi kuitenkin kiehtovaa katsoa mitä syntyisi, jos välillä myös nykytaiteilijat voisivat sommitella kuvia ­– meidän kaikkien käyttämän kuvasanaston uusimiseksi – samalla ennakko-odotuksista ja  kustannuksista vapaalla periaatteella kuin Ihme-päivien tai Checkpoint Helsingin taiteilijoille ja ihmisille mahdollistamat projektit.


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä