Tulosta sivuArtikkelit

Kun suuret taistelut oli käyty


1990-luku – teknisiä uudistuksia ja taidepuhetta

1-99





































Nykytaide 1990-luvulla tuntuu ensipohtimalla olevan kovin lähellä tätä aikaa, ikään kuin ei olisi kovinkaan helppo erottaa, mitä silloin oli toisin kuin nykyään. Mutta muutoin tuo laman, jääkiekkomestaruuden ja grunge-musiikin vuosikymmen tuntuu kovin etäiseltä. Aikakautta kokoontuivat pohtimaan vanhojen Taide-lehtien kautta valokuvataiteilija Elina Brotherus (1972), kuvataiteilija ja museomestari Mikko Hintz (1974) ja taidekriitikko Dan Sundell (1946).

Pessi Rautio (s. 1965): Kuinka teidän 90-lukunne vierähti?

Elina Brotherus: Opiskelin oikeastaan koko 90-luvun, ensin luonnontieteitä Helsingin yliopistossa vuoteen 1997. Taideteolliseen korkeakouluun pääsin 1995, ja valmistuin sieltä 2000.

Dan Sundell: Olin töissä Hufvudstadsbladetissa suurin piirtein koko vuosikymmenen. Elin rauhallista elämää, jouduin pakostakin olemaan lähellä kuvataiteen tapahtumia. Vuoden päästä minulle tulee täyteen 40 vuotta kriitikkona. Mieleen jäi päällimmäisenä Kiasman tulo, joka luonnehti koko aikakautta.

Mikko Hintz: Valmistuin 1994 ylioppilaaksi teknisestä lukiosta Saksassa. Siviilipalveluksen jälkeen haaveilin Suomeen tulosta. Sinänsä taide-elämä ja taide ei ollut niinkään lähtökohta tuolloin aluksi, mutta aloitin opiskelun vuonna 1998 Kuvataideakatemiassa. Elämän aloittaminen Suomessa toi jännittävää tyhjyyttä, tietämättömyyttä tulevasta, joka antoi sitten tietyn vapauden tunteen.

Rautio: Minä toimin kriitikkona, lähinnä Helsingin Sanomissa, ja sen Nyt-viikkoliitteessä suurimman osan vuosikymmenestä. Nythän Nytissä ei ole enää yhtään kuvataidetta, mutta aluksi siinä oli joka viikko vähintään ne kaksi sivua näyttelyistä. Silloin kuvataide oli kyllä monella tavalla iso ja näkyvä juttu. Mutta luitteko te Taide-lehteä?

2-92





































Sundell
: Kyllä vähän, mutta en ihan koko ajan.

Brotherus: Muistan kuinka meillä valokuvauksen opiskelijoilla oli tapana väittää, että Otso Kantokorpi (Taide-lehden päätoimittaja 1998-2005) ei koskaan julkaise valokuvasta mitään. Taide-lehteen suhtauduttiin loukkaantuneen sävyisellä ylimielisyydellä.

Sundell: Pitää muistaa että valokuvaajat liittyivät Suomen Taiteilijaseuraan vasta vuonna 1994, ja silloin Valokuvataiteilijoiden liiton luonne vähän muuttui.
 
Brotherus: Nyt tuntuu, että tulin valokuvausta opiskelemaan onnelliseen aikaan, ne kaikki suuret taistelut oli jo käyty.

Hintz: Taide-lehtiä kyllä pyöri koululla, ehkä vertailin niitä joihinkin saksalaisiin taidelehtiin, mutta enemmän kuin niitä luettiin, niistä kerättiin kuvamateriaalia. Vasta nyt luin kunnolla tekstejä, ja ne olivat kyllä mielenkiintoisia. Kun aloitin opiskelun -98, niin huomaan nyt, kun keskustelen kollegoitteni kanssa, jotka opiskelivat 80-luvulla, että taiteen sanallistaminen oli erilaista. On ihastuttavaa kuunnella, kun he kertovat tilanteesta, kuinka säväytti, kun näki Richterin tai Clementen maalauksia tuoreeltaan ja livenä. Minun sukupolvella ei ehkä ole sellaista suurta ymmärryksen hetkeä. Tämä on kai samaa mistä sanoit, että ne suuret taistelut oli jo käyty. Nyt jokainen etsii itselleen oman perinteensä.

Brotherus: Vuosikymmenen alussa oli monoliittisempaa, ehkä yksi uusi monoliitti oli juuri tuo Richter.

Hintz: Itsellä oli se peli silloin vielä niin auki, että ei ollut oikein mahdollista nähdä asioiden monoliittisyyttä.

Rautio: Tuntuu, että maalaustaidetta ei näkynyt kovin paljon lehdessä tuolloin. Aika oli installaatioiden, videotaiteen jne.

Brotherus: Itse asiassa tein tilaston Taide-lehtien kansista, kertoohan se jotakin siitä, mitä on arvostettu niin, että on laitettu kanteen.
Noin 25 % oli veistoksia, melkein yhtä paljon, eli 23 % maalauksia. Installaatioita oli saman verran kuin valokuvia tai videoteoksia yhteensä, molempia n. 12 %. Loput olivat erilaisia ympäristöteoksia, arkkitehtuuria, yhteisötaidetta tai muita kuvia.

Rautio: Totuushan on osittain kyllä niin raadollinen, että kanteen päätyy sellainen kuva, joka teknisesti riittää sinne ja joka jotenkin näyttää hyvältä, ehkä myyvältäkin.

3-95




































Brotherus
: Tuohon aikaan kaikki kannet olivat jo tosiaan värikuvia, eivätkä kaikki valokuvat varmaastikaan olleet kaikki teknisesti hyvätasoisia.

Rautio: Ihmeellisen vähän aikaa on siitäkin, kun lehtiin kannettiin dioja tai vedoksia, joista sitten skannailtiin näyttelykuvat.

Brotherus: Kun 90-luvun alussa oli syvättyjä kuvia, muistan kuinka ne tosiaan leikattiin saksilla taustastaan irti.

Sundell: Silloin vasta tuli myös internet laajaan käyttöön. Mutta myös koko kuvataiteen käsite laajeni lopullisesti siihen, kuinka se käsitetään nyt. Siihen saakka kuitenkin ajateltiin, että oli pääasiassa veistoksia, maalauksia tai grafiikkaa. Muutakin tekniikkaa tuli, kännykän muistan hankkineeni vuonna 1995.

Brotherus: Minä hankin sen vastahakoisesti 1998, vastustin autoja ja kännyköitä.

Rautio: Teknisiä uudistuksia tuli toden teolla, mutta on mielenkiintoista huomata kuinka paljon kuvataiteen isoja instituutioita aloitti tuolloin. Nykytaiteen museo aloitti 1990 ja Kiasma sitten 1998. Mutta silloin aloittivat myös Tennispalatsin taidemuseo ja ainakin Oulun, Keravan ja Riihimäen taidemuseot, Turussa Ars Nova. Myös esimerkiksi Ars Fennica -palkinto ja Mäntän kuvataideviikot lähtivät käyntiin vuosikymmenen alussa.

Sundell: Toisaalta samaan aikaan oli kuitenkin lama käsillä. Taiteilijat olivat helisemässä, kun näillä museoilla ei ollut varoja ostaa teoksia.

Brotherus: Onkohan se oikeastaan noussut siitä koskaan sen jälkeenkään?

Hintz: Kun yritin lukea läpi koko nämä lehdet, mahdotontahan se oli, mutta oli kiinnostavaa, kuinka keskustelu nykytaiteen museosta muodostui ja kehittyi. Oli aika paljon näitä hienoja käännöstekstejä. Rudi Fuchs esimerkiksi näki, että 60-luvulla eurooppalainen taide oli edelleenkin kohtalaisen pientä, kun taas Amerikassa nähtiin sen koon edelleen vain kasvavan. Taiteen tulevaisuuden nähtiin olevan jossain eurooppalaisen ja amerikkalaisen käsityksen välillä. Lopulta kuitenkin kehittyi ajatus, että nykytaidemuseon, siis esimerkiksi tulevan Kiasman, on oltava valoisa, iso tila.

Kirjoitettiin myös siitä, kuuluuko raha museoon ylipäätänsä mitenkään näkyvästi? Nythän tilanne on ihan toinen ja esimerkiksi Kiasmalla on monet yhteistyökumppanit.

Sundell: On kuitenkin jännä, kuinka koko nykytaiteen museo -ajatus lähti aivan ruohonjuuritasolta. Jo ennen sotaa oli perustettu Nykytaide ry. ja  sittemmin tuli Porkkana-ryhmä ja Nykytaiteen ystävät. Joskus 80-luvulla ruvettiin haikailemaan museota tosissaan, vaikka se tuntui aivan utopistiselta, ja sitten sitä ei oikein uskonut todeksikaan kun se sitten kuitenkin melko nopeasti tuli.

Brotherus: Näistä lehdistä näkee, että museorakennusta kyllä alkuaan ajateltiin paljon laajemmaksi, että olisi iso näyttelykeskus, jossa on nykytaiteen museo, kaupungin näyttelytiloja ja isoja auditorioita Töölönlahdella. Kuinkas sitten kävikään: tuli Sanomien talo ja muita toimistotontteja.

Sundell: Steven Holl joutui pienentämään alkuperäistä suunnitelmaansa, Kiasma on matalampi, kuin sen piti alkuaan olla. 

Hintz: Keskustelussa pohdittiin muun muassa sellaista, peittääkö Kiasma Lasipalatsin!

Sundell: Vielä 90-luvun alussa tuntui, että nykytaidemuseo on niin kaukainen haave, että ei siitä kuitenkaan tule mitään.

Brotherus: Kyllä vuosikymmenen alun ja lopun välillä on iso ero. Alussa lehdessä vilahtelee hyvin tiheään keskustelu modernin projektista ja siitä, mikä se oli se oikea postmodernin tulkinta. Ja representaatiosta, siitä jaksettiin puhua. Onneksi mentiin sitten sallivampaan suuntaan.

Sundell: Hyvin paljon oli keikarointia tietyillä käsitteillä, se oli viisastelua. Tietty taide vaati aivan oman kielensä kirjoittajalta. Se oli kuvataidetta, joka oli kuvailtava mutkan kautta, käsittämättömin termein.

Brotherus: Kiinnostaisi tietää, lukivatko lehden juttuja silloin kaikki taiteilijat, vai vain pieni piiri? Lehdessä näytti olevan paljon juttuja myös taiteesta kirjoittamisesta, itsereflektoivaa, mikä oli itse asiassa kiinnostavaa.

Sundell: Tuolloin erityisesti tuli tunne, että useat taideteokset elivät vain selostustensa kautta. Visuaalisen alue ei ollut keskeinen, vaan se asia, jota teosten kirjoitettiin käsittelevän.

Brotherus: Kuitenkin se yllätti, että ei julkaista tarkkoja teostietoja, vuonna 1996 oli kannessa ensimmäinen valokuva, Esko Männikköä. Sen tiedoissa luki vain ”värivalokuva”.

Sundell: Männikkö oli ensimmäinen komeetta valokuvataiteen taivaalla. Se oli valtava läpimurto.

Brotherus: Claes Nordenhake sen läpimurron rakensi, pahat kielet kertovat. Mutta muista nyt läsnä olevista nykytaiteilijoista tuolloin oli merkittävästi esillä Eeva-Liisa Ahtila. Tässä näkyy kuinka aina kun hän on ollut esillä, hän on hyvin loogisesti edennyt siihen, mitä hän on nyt. Toiset jotka pysyvät ja paranevat ovat Lea ja Pekka Kantonen, he menevät jo ohi naiivisuuden sillä loputtomalla vilpittömyydellään.

Rautio: Videotaiteesta oli tosiaan melko paljon artikkeleita, sen olemusta ja kehitystä pohdittiin. Samoin virtuaalitodellisuudesta ja metateksteistä nähtiin tulevan merkittäviä taidetta uudistavia voimia.

Brotherus: Ehkä se kertoo myös jotakin siitä, että oli vielä jokin hallitseva dogmi, jota vastaan voi tehdä kapinaa, jopa Taide-lehden sivuilla.
Oli muitakin rintamia. Oli kyllä yllätys nähdä, että Jyrki Siukonen (päätoimittaja 1996–97) joutui puolustamaan ”leikkiviä naistaiteilijoita” väheksynnältä. Se tuntuu nykyään suorastaan pahalta, että vielä tuolloin oli sellaista machomeininkiä.

Toisaalta tuntuu niin etäiseltä, että vuonna 1991 esiteltiin innostuneena taiteen ”uutta neuvostotyyliä”. Samoin varsinkin Baltiasta odotettiin nousevan kiinnostavaa nykytaidetta.

Sundell: Monoliitit hajosivat. Se on jännä, että tuo kaikki sattuu yksiin sen kanssa kun internetit ja virtuaalimaailmat tulivat. Ruoho alkoi kasvaa läpi näiden monoliittien ja huomattiin, että ne ovat olleet tekemällä tehtyjä. Myös melkein kaikki taiteen muutokset tulivat teknisten uudistusten kautta: videoteokset, digitaalinen kuvaus jne.

Hintz: Videotaiteesta kirjoitettaessa oltiin muun muassa huolissaan siitä,  kuinka kissantappovideo on ikävästi määrittänyt koko lajin julkisen kuvan ja mietittiin, miten sen mielikuvan voisi muuttaa.

Sundell: Se video käsitettiin kyllä Muu:n piirissä oman pesän likaamiseksi.

Rautio: Taiteidenvälisyyttä vilahteli myös. Vuonna 1992 Erkki Pirtola haastatteli Jouko Turkkaa mm. kuvataiteesta. Toisaalta pikku-uutisessa vuodelta 1993 raportoitiin Artforum-lehden 30-vuotisnumerosta, joka kävi läpi lehden historiaa ja jonka pääkirjoituksessa pyydeltiin anteeksi kyseisen numeron ”taidekeskeisyyttä”. Populaari- ja korkeakulttuurin rajat nähtiin lopullisesti murtuneiksi.

Brotherus: Mutta toisaalta silloin oli vielä lehdessä aika idealistinen ajatus siitä, että kun suuri yleisö hyvästä taiteesta kysyttäessä yleensä vastaa aina nämä Edelfeltit ja muut, niin Taide-lehden tehtävänä olisi tutustuttaa yleisöä nykytaiteen ilmiöihin. Eihän tämä ”suuri yleisö” Taide-lehteä oikeasti lue, vaan ne, jotka taiteesta jo ovat kiinnostuneita.

Hintz: Se, että haettiin tuollaisia opettavia tehtäviä, liittyy ehkä juuri siihen, että oli näitä pitkiä analyyttisiä tekstejä. Samaa oli myös, olikohan se Maaretta Jaukkurin hienossa tekstissä, jossa ajateltiin että nykytaiteen museon tehtävä olisi kehittää kontemplatiivista muistia; oman minäkuvan selkenemistä nykytaiteen avulla. Hän pohtii myös, kuinka taidemuseo voi vastata uusien taidemuotojen tulvaan, ja onko juuri museo sittenkään tällaisen oikea paikka. Ehkä pitäisikin luoda yhteistyötä, hybridejä toisten laitosten kanssa sekä kouluttaa henkilökunnan niin, että asioita voisi välittää paremmin laajalle yleisölle. Toisaalta pohdittiin jo myös sitä, miksi ei voisi luottaa katsojan tulkintaan. Joskus tuntuu että laaja teoretisointi jättää käytännön irralliseksi ja lopputulokseksi jää pelkkä kuvaus.

Brotherus: Myös Marja Sakarilta oli aika kaunis teksti taiteen kokemisesta ja vastaanottamisesta. Tuntuu, että nyt on kyynisempää, tällainen vilpitön usko taiteen korkeampaan tarkoitukseen on mennyt.

Rautio: Onko tämä taiteen instrumentalisointia, valjastamista muihin tarkoituksiin?

Brotherus: Eivät sellaiset teokset, joissa on kontemplatiivisia ominaisuuksia, ole ainakaan nyt kovin kuraattorien suosiossa.

Rautio: Mitä piditte ulkoasusta? Aikahan oli myös varsin rajun grafiikkaan aikaa, kuten erityisesti Valokuva-lehden jälkeen tulleessa Kuva-lehdessä oli tietyn aikaa. Tekstit menivät kuvien päälle, lauseen sisällä saattoi tekstityyppi vaihtua, väripohjia käytettiin surutta jne. Vähän sellaista näkyi Taide-lehdessäkin.

Aukeama-1



















Aukemama2



















Sundell:
Totuus on se, että Taide on Pohjoismaiden paras taidelehti, se on aina graafisesti tarkoituksenmukainen. Se on hyvä jopa kansainvälisesti katsottuna, ongelmana vain on sen suomenkielisyys, se ei pääse laajenemaan sen vuoksi. 

Brotherus: Ai, minusta juuri tuo ulkoasu näyttää nyt ihan hirveältä.

Hintz: Mutta kaiken kaikkiaan tuntuu, että 90-luvulla sanallistaminen oli erittäin tärkeää ja kirjoittaessa piti osata käyttää uusia metakuvia, joilla pystyisi välittämään yhtään mitään teoksesta.

Sundell: Tarkoitatko, että oli edelleen tärkeää osata osuvasti kirjoittaa tietystä teoksesta, vieläpä niin, että siinä on oivalluksia mukana, eikä vain jonkin vallalla olevan kirjoittamisen tavan mukaan?

Brotherus: Sellaisiahan on hirveää kuunnella, jotka vain poimivat jostakin tiettyjä sanoja niin, että se kuulostaa taidepuheelta.

Sundell: Ongelma on se, että sellainen ei mene henkilökohtaisen kokemuksen kautta.


Pessi Rautio


5-96

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä