Tulosta sivuPääkirjoitus

Mikä on tausta-ajatus


Tässä lehdessä on haastateltu suomalaisia taiteilijoita, joilla on buddhalainen vakaumus. Minullekin oli yllätys, että heitä on kuitenkin ihan melkoinen joukko, kun tässä varmaankaan eivät olleet läheskään kaikki. Kenties kuvataiteen ja buddhalaisuuden käytäntöjen välillä on jonkinlaista yhtäläisyyttä, pyrkimystä koettaa hahmottaa olemista toisinkin kuin lauseilla.

Vakaumuksista isoimmin tähän länsimaispohjaiseen kuvataiteeseen on kuitenkin tietysti vaikuttanut kristinusko, onhan valtaosa länsimaiden kuvataideperinnöstä uskonnollista tarkoitukseltaan. Ja kun katsotaan laajemmin, niin mitä muuta kuin rituaaliesinettä ja uskonnollista kuvaa koko kuvataiteen historia missään päin maailmaa on.

Siksi onkin mielenkiintoista, että jos nykyään sanotaan jonkin olevan vaikkapa tämän päivän kristillistä taidetta, syntyy helposti mielikuva rajoittuneesta taiteesta, jonkinlaiselta toritaulujen ja prässättyjen koriste-enkeleiden, hymistelevien runojen ja ikävystyttävän musiikin täyttämästä sfääristä.

Se mielikuva voi olla vieläpä totta, ei sen vuoksi että kristillinen tai mikä tahansa muukaan maailmankuva pilaisi taiteen, vaan siksi, että oikea taideteos on luonteeltaan sellainen, että se rakentaa maailmankuvaa sen sijaan, että se esittelisi valmista sellaista.

Nykytaide on kehkeytynyt sellaiseksi, että se ei missään tapauksessa vanno tietyn yksiselitteisen oppirakennelman nimiin. Itse asiassa tuosta ei-dogmaattisuudesta on tullut oikeastaan taiteen laadukkuuden mittari. Jos taiteen koko tarkoituksena on ottaa esille muita olemisen tapoja kuin vakiintuneita oppeja, aatteellisia -ismejä tai puoluekantoja, niin tietysti se joidenkin jäykkämielisten mielestä vaikuttaa sitten ”vaikealta” ja ”käsittämättömältä”.

Maailmanhistoria, ja ihan nykymaailmanhistoriakin näyttää toteen, että aina kun ihmisiä aletaan luokitella maailmankuviensa ja vakaumuksiensa perusteella, niin ollaan turhan lähellä katastrofia. Siksi voikin kysyä, miksi olisi yleensä yhtään tiedettävä teoksen tekijän ajatuksista tai henkilöstä.

Minäkin olen aika lailla modernistisesti sitä mieltä, että teoksen on itsessään riitettävä antamaan harjaantuneelle katsojalleen se kaikki, mitä sen on mahdollista antaa. Mutta ajattelen myös, että taideteoksen on mahdollista olla vain eräänlainen apuväline erilaisten maailmaan katsomisten, havainnon ja ymmärryksen tapojen testaamiseksi ja harjoittamiseksi. Silloin voi käydä niinkin, että kun teoksesta on oikein kiinnostunut, voi haluta testata siitä syntyneitä ajatuksiaan tuon tekijän ajatuksia vasten. Silloin – mutta vasta silloin – esimerkiksi tiedot tekijän vakaumuksista ja maailmankuvista eivät ole ollenkaan turhia.

Ehkä tästä maailmankuvasta, siis näkemyksestä siihen, miksi ja miten ihminen tässä on, jotakin hyötyäkin on taiteelle – jossakin taustalla. Sellainen tuli mieleen, kun luki tämän lehden juttua Pietarin taidemaailmasta, joka tuntuu nyt olevan vähän hukassa. ”Kukaan ei tiennyt mitä tehdä.”, kuten eräs taiteilija toteaa.


Pessi Rautio





Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä