Tulosta sivu”Mun missivuosi on kohta loppu”


Missit
Missit, värivalokuva 1999. Tekijät kuvassa vasemmalta oikealle: Salla Tykkä, Outi Sunila, Minna Suoniemi, Aurora Reinhard ja Heta Kuchka. 

”Mun missivuosi on kohta loppu”

 
Mistä on pienet tytöt tehty, mistä on pienet tytöt tehty?
Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista.
Niistä on pienet tytöt tehty!

Mistä on pienet pojat tehty, mistä on pienet pojat tehty?
Etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista.
Niistä on pienet pojat tehty!


Englantilainen kansanruno, suom. Kirsi Kunnas.

Teksti: Annamari Vänskä

Muistatte varmaan tämän lorun omasta lapsuudestanne. Minä ainakin muistan. Ja muistan myös ihmetelleeni, miksi ne tytöt oli tehty sokerista ja kukkasista, inkivääristä ja kanelista, kun taas poikien rakennusaineiksi oli listattu sellaisia aineita kuin etanat, sammakot ja koiranhännät. Minä en nimittäin mielestäni ollut mikään sokerinen kukkaistyttö, sen sijaan identifioiduin sammakoista tehtyihin poikiin – harrastinhan akvaariossani muun muassa nuijapäiden kasvatusta.

Muistan myös, että silloinen paras kaverini, naapurin Pasi, oli kyseisestä runosta vähintään yhtä ihmeissään kuin minä. Hän kun oli mielestään ihan varmasti kukkaisista tehty – mikä oli minustakin itsestään selvää, pukeutuihan Pasi miltei aina äitinsä ompelemaan kukkamekkoon, ja kotileikeissämme Pasi oli äiti, minä toimitin isän roolia.

Sivumennen sanoen yksi sisaristani oli värvätty perheen koiraksi, mutta sillä ei tämän jutun kannalta ole paljoakaan merkitystä. Sen sijaan merkitystä on sillä, että Pasista ja minusta meissä ei ollut mitään epäluonnollista, kun ristiinidentifioiduimme, Pasi tytöksi ja minä pojaksi. Epäluonnollisena, outona ja kummana sen sijaan pidimme tuota runoa, joka vääristeli sitä, mitä me pidimme luonnollisena.

Näin vanhempana, tohtoriksi väitelleenä visuaalisen kulttuurin ja sukupuolten tutkijana osaan tietysti jo hieman analysoida, mistä tuossa lapsuuden runossa mahdollisesti saattaisi olla kysymys. Voisi sanoa, että osaan tulkita runoa ja asettaa sen laajempiin kulttuurisiin ja sukupuoliteoreettisiin raameihin.

Vaikka tulkinnat – olipa kyse sitten runoista, tieteellisistä teksteistä tai taiteesta – ovatkin aina suhteellisia, eikä yhtä tulkinnallista totuutta ole mahdollista löytää, voin mielestäni turvallisesti väittää, että kyseinen runo toimii tekemällä perustavan eron tyttöjen ja poikien tai naisten ja miesten välille. Se rakentaa käytettyjen sanojen kautta kaksi toisistaan eroavaa sukupuolta.

Tarkemmin: sokeri, kukkaset – huomatkaa, ei kukat, vaan kukkaset – inkivääri ja kaneli rakentavat tytöstä eksoottista, feminisoitua toista, jonka vastakohdaksi asettuvat kaikesta limaisesta, niljakkaasta ja karvaisesta rakennetut, siis juurevat pojat. Summa summarum: tytöt ovat feminiinisiä, pojat maskuliinisia.

Kielitieteilijä Deborah Cameronin mukaan ilmiöt, joissa toisiaan vastatusten asetetut sanat kuvaavat sukupuolta, voidaan kuvata käsitteellä ”metaforinen sukupuoli”. Suhteessa runoon metaforisuus tarkoittaa ensinnäkin sitä, ettei runossa käytetyillä sanoilla ole välttämättä mitään tekemistä sanojen todellisen sukupuolen kanssa, koska sanat – kaneli, etana, sammakko, kukka – ovat sukupuolettomia. Tästä voidaan päätellä, ettei myöskään käsitteillä feminiininen tai maskuliininen ole välttämättä tekemistä poikien tai tyttöjen kanssa.

Toiseksi: sanojen luokittelu ei noudata mitään loogista periaatetta. Kukkaset, sokeri, inkivääri ja kaneli tuntuvat feminiinisiltä suhteessa sammakoihin, etanoihin ja koiranhäntiin. Toisin sanoen kyseessä on metaforisten vastakohtaparien verkosto. Johtopäätös on, että feminiininen ja maskuliininen ovat käsitteellisesti hyvin abstrakteja ja niihin sisältyy lukemattomia muita vastinpareja, kuten vahva/heikko, aktiivinen/passiivinen, mieli/ruumis tai luonto/kulttuuri.

Kolmanneksi ja ehkä olennaisimmin: asioihin ja esineisiin liitettävä sukupuoli on suhteellinen asia, joka on riippuvainen kahden käsitteen välisestä vastakohtaisuudesta. Kun kysytään, onko kaneli feminiininen vai maskuliininen, vastaus on varmasti erilainen riippuen siitä, onko vastinparina sammakko vai vanilja.

Suhteessa sammakkoon kaneli on feminiininen, mutta suhteessa vaniljaan se näyttäytyykin maskuliinisena. Ja jos etanaa verrataan gekkoon, alkaa etana näyttää feminiiniseltä kun taas gekko on epäilemättä maskuliininen. Toisin sanoen: kun sanan vertailukohta muuttuu, muuttuu myös sanan sukupuoli. Johtopäätöksenä on mahdollista esittää, ettei etana ja kaneli itsestään selvästi ole mitään sukupuolta.

Metaforisen sukupuolen suhteellisuus näyttää meille sen mielenkiintoisen seikan, jota feministinen tutkimus on viime vuosituhannen lopulta saakka painottanut. Käsitteet feminiininen ja maskuliininen ovat muuttuvia, eivät muuttumattomia ominaisuuksia. Ilman feminiinisen käsitettä ei olisi olemassa maskuliinisen käsitettä, ilman tyttöä ei ole poikaa.

Itse asiassa voi väittää, että nämä käsitteet toimivat kuten merkit Ferdinand de Saussuren kielitieteessä: merkkejä ei määrittele niiden olemus vaan se, kuinka merkit eroavat toisistaan. Tästä huolimatta sukupuolijakoon perustuvissa länsimaisissa yhteiskunnissa on kuitenkin uskoteltu, että feminiininen ja maskuliininen, tyttö ja poika, nainen ja mies ovat luonnollisen maailman luokkia – aivan kuten kukkaset, mausteet, koirat ja matelijatkin.

Tämän uskomusjärjestelmän, binaarisiin vastinpareihin perustuvan ajattelumallin kritiikissä feministitutkijat ovat tehneet viimeisten vuosikymmenten aikana huomattavan määrän töitä. Sukupuolitutkijat ovat osoittaneet, että kyse ei todellisuudessa olekaan ainoastaan eroista vaan pikemminkin kyse on arvojärjestelmästä.

Vuoden Nuoren Taiteilijan Heta Kuchkan näyttelyssä Yours Truly tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia, tytöt kikattavat, kertovat ihmissuhdeongelmistaan, hymyilevät kauniisti ja tahtovat naimisiin. Pojat ovat tytön maailman keskus: ihailun, rakkauden, puheen ja vihan kohde. Ja kauheinta kaikista on se, kun poika jättää tytön eikä tyttö saanutkaan niitä unelmahäitään, joista oli niin kovin haaveillut. Ja sen pituinen se.

Tämä on mielestäni todella valitettavaa, koska heteroelämäkaareen kuuluvan romanssin kariutuminen – joka siis tapahtui ihan oikeasti, niin katsojalle piinallisissa lattiatarroissa valaistaan – olisi tarjonnut Kuchkalle aineksia.

Ensin Tampereella ja nyt Helsingin kaupungin taidemuseossa esillä olevaan näyttelyyn hän on tehnyt häävideon, jossa hän menee naimisiin viiden eri miehen kanssa. Ideaa olisi voinut viedä eteen päin esimerkiksi pohtimalla sitä suhteessa videoon Eka päivä, jossa homomies – tähänkin lehteen kirjoittava kriitikko Juha-Heikki Tihinen – kertoo ensimmäisen lapsensa syntymän aiheuttamista tunteista ja ajatuksista.

Nyt molemmat teokset jäävät luonnoksiksi, irrallisiksi aihioiksi.
On kiusallista, ettei näyttely tunnu olevan oikeastaan mitenkään tietoinen feministisestä sukupuoliteoriasta ja perhettä ja parisuhteita koskevista yhteiskunnallisista muutoksista. Tätä tietoisuutta ainakin minun kaltaiseni katsoja näyttelyltä kuitenkin odottaa – ja nimenomaan siksi, että sen aihepiiri koskettelee vain ja ainoastaan parisuhteita ja sukupuolta.

Esimerkkiä sukupuolia ja seksuaalisuuksia koskevien kategoristen rajojen liikuttelusta Kuchka olisi voinut hyvin ottaa vaikkapa näyttelytilan seinällä roikkuvista muista misseistä ja erityisesti missivalokuvassa poseeraavasta, ”Ikuisen kakkosen” nauhaa kantavasta Aurora Reinhardista.

Hän on ravistellut katsojien käsityksiä sukupuolista ja seksuaalisuuksista omassa tuotannossaan – ja tiettävästi saanut useita katsojia näkemään maailman myös toisin – päinvastoin kuin Kuchka. Voi tietysti olla, että missinauha on enne: missivalokuvassahan Kuchka poseeraa ”Kompromissi” -nauhaa kantaen.

Vaikka hän käsitteleekin tuotannossaan nykytaiteessa vallitsevia, ajankohtaisia ja trendikkäitäkin aiheita, ei hän rajoja kyseenalaista. Ehkäpä hän todella on kompromissi.

Kaltaiselleni feministitutkijalle näyttely kuitenkin paljastaa, että vielä on paljon tehtävää. Näyttely siis tarjoaa työkaluja näyttää, kuinka tiukassa ja luonnollistettuna sukupuolijärjestelmä, siis jako toisiaan haluaviin miehiin ja naisiin kulttuurissamme edelleen istuu. Iloisena voin todeta: feministin työ ei koskaan lopu.

Sitä paitsi Kuchkan uusin projekti, omien juurien pohtiminen ja vaihtoehtoisen elämänkaaren hahmottaminen tuntuu jälleen kerran todella ajankohtaiselta. Kun televisiossa pyörii Mogadishu Avenue ja suomalaiset ovat kenties viimein valmiita pohtimaan omaa kolonisoivaa historiaansa, toivoa sopisi, että afroamerikkalaisia kuvatessaan ja amerikkalaisuuttaan pohtiessaan Kuchka myös miettisi omaa valkoisuuttaan. Ja kenties ottaisi huomioon myös luokkaan liittyviä seikkoja.

Kiinnostavan diskursiivisen kontrastin
Kuchkalle tuo Vuoden 2007 Nuoreksi Taiteilijaksi valittu Hans-Christian Berg. Tämä Inkoossa asuva, kuvanveiston sekä keramiikka- ja lasitaiteen taitaja on jo ennättänyt muutamassa julkisessa esiintymisessään luomaan täydellisen vastakohdan Kuchkan edustamalle tyttömäiselle, kikattelevale taiteilijakuvalle. Tuore Nuori Taiteilija kun puhuu harkitusti ja nostaa keskustelun kentälle myös huolen maailmanpolitiikasta:

– Kun asiat, esimerkiksi päivänpolitiikka, ovat päin peetä, ei voi olla puuttumatta, Berg valaisi työskentelynsä motiiveja television ajankohtaislähetyksen haastattelussa, jossa kysyttiin taiteilijan tekemisen taustalla olevista motiiveista.

Olen iloinen siitä, että Berg haluaa osallistua omalla työskentelyllään päivänpolitiikkaan.  Samaan aikaan en kuitenkaan voi olla huomauttamatta siitä, että asetelma Kuchkan ja Bergin välille rakentuu tismalleen perinteisiä sukupuolieroja myötäillen, lastenlorun luomaa maailmankuvaa heltymättömästi toistaen.

Kun Vuoden Nuori Taiteilija oli nuori nainen, koko vuosi meni parisuhteita ja häitä puiden. Nyt, kun Nuoreksi Taiteilijaksi onkin valittu nuori mies, ja vieläpä kuvanveistäjä, nähtäväksi jää, mistä puhutaan. Veikkaan, ettei ainakaan parisuhteista.

Heta Kuhcka 003
Heta Kuchka, Jukka P, Mikko/ Everlasting Love Aki, Jartsa, Jukka H,
Jukka P, Mikko, 2004.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä