Tulosta sivuVallan tuntu – Felix Ruckert

Placebo-iso
Felix Ruckert Compagnie, Pasebo. Nykytaiteen museo Kiasma, 2006.

Vallan tuntu

Felix Ruckertin intiimi teatteri


Koreografi Felix Ruckertin esitysprojekteissa katsoja haastetaan intiimiin vuoropuheluun esiintyjien kanssa. Kosketuksen, vallan ja seksuaalisen teatterin yhteyksiä tutkivat teokset venyttävät taiteen rajoja ja luovat tilanteita, joissa katsojan oma keho toimii ruumiin politiikan näyttämönä.

Teksti: Terike Haapoja

Relational Aesthetics -teoksessaan Nicolas Bourriaud toteaa, että taiteessa on aina ollut kyse suhteista: ensin suhteesta jumalalliseen, sitten ilmiömaailmaan ja viimeisimpänä muihin ihmisiin. Vuorovaikutteiset ja osallistavat nykytaidemuodot käyttävätkin materiaalinaan sosiaalisia tilanteita tuottaakseen uudenlaisia kanssakäymisen tapoja tai paljastaakseen vanhoja. Teos ei enää ole jotakin mitä katsotaan, eikä edes jotakin minkä lävitse kuljetaan, vaan jotakin mikä läpieletään.

Saksalainen koreografi Felix Ruckert tuottaa esitysprojekteja, jotka toimivat tanssin viitekehyksessä, mutta joiden yhteys tähän nykytaiteen juonteeseen on ilmeinen. Vuorovaikutteisen nykytaiteen tavoin ne haastavat katsojan osallistumaan ja ruumiillistamaan "suhteiden estetiikkaa” omalla kehollaan.

Ruckertin teoksia ei voi ymmärtää samastumalla esiintyjään tai analysoimalla esillepanon rakenteita, vaan ne on läpielettävä, jotta niiden pohdiskelemat kysymykset aukeaisivat. Ainutlaatuiseksi ja tunteita kuumentavaksi Ruckertin projektit tekee osallistuvuuden liittäminen hyvin erityisen sosiaalisen alueen, nimittäin seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden pohtimiseen.

Cie Felix Ruckert

Felix Ruckert loi uran tanssijana ennen kuin vuonna 1994 asettui Berliiniin ja omistautui kokonaan koreografin työlle. Sen jälkeen Ruckert ryhmineen on valmistanut kymmeniä seksuaalisuutta ja katsojasuhdetta pohtivia teoksia.

Vuonna 1999 valmistuneessa Ring-teoksessa katsojien ja tanssijoiden muodostama kehä lainasi muotonsa ryhmäterapiaistunnolta, Stillen-liveinstallaatio (2000) ammensi japanilaisesta bondagesta, vuorovaikutteinen Deluxe Joy Pilot (2000) taas muistutti hoitolaitoksen ja ambient-klubin yhdistelmää. Monet teoksista linkittyvät yleisölle avoimiin työpajoihin, joissa tutkitaan tunteita, improvisaatiotekniikoita tai BDSM-käytäntöjä.

Ensimmäinen Ruckertin Suomessa vieraillut teos oli Kiasma-teatterissa vuonna 2004 esitetty Secret Service, jossa katsoja kutsuttiin riisuuntuneena ja silmät sidottuna liikkeeseen esiintyjien kanssa. Tänä keväänä Kiasmassa nähtiin katsojia erilaisilla tuntokokemuksia ”hoitava” Placebo ja vallan ja alistumisen teemoja pohtiva Messiah Game, joka yhdisteli kristinuskon ja sadomasokismin kuvastoja.

Vaikka Ruckertin työskentely perustuu ammattimaiseen tanssijantyöhön ja liikkeen ja kehon tekniikoiden tutkimukseen, projekteja on vaikea karsinoida perinteiseksi tanssitaiteeksi. Toisaalta esitysten kivun ja nautinnon teot ja esiintyjä-katsojasuhteen variointi muistuttavat performanssitaiteen perinteestä.

Esitykset ovat sukulaisia installaatiotaiteelle, jossa teoksen maailma kiertyy ensi sijassa katsojan ruumiillisuuden ympärille. Ne tuovat mieleen Antonin Artaud’n utopian teatterista, joka ei olisi samastumista vaan elettyä, pelottavaa kokemusta, kielen ja ruumiin välisen kuilun silloittavaa ”ajattelun materialisaatiota”.

Artaud’n hahmotteleman seremoniallisen teatterin tavoin myös Ruckertin tanssiesitykset tuovat mieleen pikemminkin rituaalin kuin esteettisen elämyksen. Kollektiivin luomassa turvaverkossa osanottajat voivat ottaa totutusta poikkeavia rooleja, koetella omia rajojaan ja ylittää arjen asettamia kieltoja. Ruckertin projekteilta kuitenkin puuttuu Artaud’n synkkämielisyys ja uskonnollisille rituaaleille tyypillinen tiukka kuri; niiden sävy on pikemminkin leikkisä ja maanläheinen.

Kosketuksen tabu

Tunteiden ja seksuaalisuuden käsittely taiteessa on ikivanha juttu, ehkä jopa vanhin kaikista jutuista. Uutta aikaa hallinnut taidekäsitys on kuitenkin edellyttänyt, että seksuaalisuutta käsitellään arvioivan etäisyyden päästä, ja teoksen sisältämät seksuaaliset kiihokkeet on nähty manipulatiivisina ja siis ulkotaiteellisina elementteinä.

Kehotiedon – on se sitten eroottista, kinesteettistä tai eettistä – pohdiskelu vertausten tai diskursiivisen tiedon tasolla kuitenkin väistämättä hukkaa jotakin oleellista. On asioita, joita vain keho tietää, asioita, jotka voivat näyttämöllistyä vain ruumiillisessa kokemuksessa.

Ruckert ehdottaakin, että myös erotiikka voi olla taidetta, jos siihen sovelletaan koreografista tietoisuutta tilasta, ajasta ja muodosta. Yhteiskunnan seksualisoitumisesta huolimatta tämänkaltaiset lähestymistavat aiheuttavat yhä voimakasta torjuntaa: esimerkiksi Ruckertin fyysisen erotiikan estetiikkaa tutkivasta xplore04-workshopista nousi niin suuri kohu, että Berliinin kaupunki vetäytyi hankkeen rahoittamisesta.

Secret Servicessä silmät sidottuna tanssitetulle katsojalle esitys oli kosketusten ja niiden herättämien intiimien tuntemusten teatteria. Hyväily, kovakourainen tarttuminen, käden puristaminen tai reiden sisäpinnan puraisu ovat kehollisia merkkejä, jotka ovat mielekkäitä ja sallittuja vain tietyssä sosiaalisessa ympäristössä.

Ruckertin toteaakin, että kosketus on sallittua vain yksityisessä tai terapeuttisessa yhteydessä, tai voimakkaasti ritualisoituna, kuten kättelyssä. Ruumiillisen kokemuksen tarkastelu taiteen prisman lävitse paljastaa, kuinka läpikotaisin säänneltyä ja politisoitunutta kehon tuntemusten kielioppi on.

Yksityisiä palveluita

Kulutus- ja informaatioyhteiskunnassa ihmisten välinen toiminta tapahtuu suurelta osin oston ja myynnin merkeissä, ennalta suunnitelluissa ympäristöissä. Myös yhä yksityisemmät elämänalueet ovat tuotekehittelyn ja brändien ohjailemia. Nicolas Bourriaudin mukaan taiteen tekemisen ja vastaanottamisen alue on viimeisiä tontteja, joilla kanssakäyminen voi säilyttää arvaamattomuutensa ja joilla kommunikaation kaupallistumista voi kyseenalaistaa.

Tässä mielessä vuorovaikutteiset ja osallistavat teokset asettuvat osaksi perinnettä, jossa taide  asettuu poikkiteloin kaupallistuvan maailmaan nähden – niin käsitetaidetta, minimalismia kuin installaatiotaidettakin on kiitetty niiden tavasta painottaa vastaanottokokemusta ja siten kieltäytyä olemasta pelkkiä kulutusobjekteja.
LUE LISÄÄ TAIDE 6/06

Kirjoittaja on Helsingissä asuva kuvataiteilija ja teatterintekijä.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä