Tulosta sivuKritiikit 6-06

Hyvää yhteispeliä Turussa – Hilkka Toivola & Otso Karpakka; Andy Best & Merja Puustinen; Pauliina ja Kalle Turakka

On osin sattumaa, että Turun taidemuseoissa tuotantojaan esittelee samanaikaisesti peräti kolme taiteilijapariskuntaa. Parien yhteistyön luonne vaihtelee tapauskohtaisesti, mutta yhteisenä piirteenä kaikille kolmelle voisi pitää hyvin sujuvaa – tai sujunutta – yhteispeliä.

HT-talvi-nukkuu Ok-ht Ok-la-strada
Vas: Hilkka Toivola, Talvi nukkuu, 1976. Öljy kankaalle 130,5 x 163 cm. Talletus WAM. Kuva: Toni Vuori.
Kesk: Otso Karpakka ja Hilkka Toivola Pariisissa 1950-luvulla. Kuva: Ulla Toivolan arkisto.
Oik: Otso Karpakka, La Strada, 1968. Öljy kankaalle 114,5 x 147 cm. Talletus WAM. Kuva: Toni Vuori.

Hyvää yhteispeliä Turussa

Hilkka Toivola & Otso Karpakka: Yhdessä elettyä
Andy Best & Merja Puustinen: Vatsakipua, päänsärkyä ja tasapainohäiriöitä
Wäinö Aaltosen museo, Turku 3.11.2006–28.1. 2007

Pauliina ja Kalle Turakka Purhonen
Turun taidemuseon Studio 10.11.2006–7.1.2007

On osin sattumaa, että Turun taidemuseoissa tuotantojaan esittelee samanaikaisesti peräti kolme taiteilijapariskuntaa. Parien yhteistyön luonne vaihtelee tapauskohtaisesti, mutta yhteisenä piirteenä kaikille kolmelle voisi pitää hyvin sujuvaa – tai sujunutta – yhteispeliä.

Mennyt aikamuoto koskee joukostamme jo poistuneiden modernistimaalareiden, Hilkka Toivolan (1909–2002) ja Otso Karpakan (1914–2005), muodostamaa paria, joita Wäinö Aaltosen museo esittelee Yhdessä elettyä -näyttelyssä. Vuonna 1945 avioitunut pariskunta eli ja työskenteli yhdessä lähes 60 vuotta.

Pariskunta jätti vahvan jälkensä paikalliseen modernismiin niin tuotantojensa, taideyhteisössä toimimisensa ja Hilkka Toivola osaltaan myös Turun piirustuskouluun sijoittuneen opetustoimintansa kautta. Näyttely on järjestyksessä kolmas turkulaisten modernistien perusteellisten esittelyjen sarjassa. Vuonna 2002 esiteltiin Kalle Eskola ja vuonna 2004 Edwin Lydén.

Ilman huolelliseen perustutkimukseen perustuvaa esittelyä aikanaan merkittäviäkin paikallisia taidevaikuttajia uhkaa hidas unohdukseen vajoaminen, jota vastustaa usein vain jokin satunnaisesti valikoitunut kokoelmatyö, jota toisinaan saatetaan esitellä erilaisissa vaihtuvissa konteksteissa.

Taiteellisten tuotantojen kartoitusten tuloksena Wäinö Aaltosen museo on julkaissut tutkimuskohteistaan kauniisti kuvitettuja luetteloita. Kokonaisuuksia täydentävät yksityisten arkistomateriaalien vastaanotot ja teoslahjoitukset ja -deponoinnit. Näin instituutio rakentaa asemaa todellista kulttuurista merkitystä omaavana laitoksena viihteellistymisen paineitten ahdistamassa taidemaailmassa. Nämä näkökohdat pätevät mielestäni silloinkin, kun tutkittujen taiteilijuuksien merkitys on ensi kädessä paikallinen.

***

Taiteilijaparien yhteisesiintymiset houkuttelevat vertailuihin. Yhtenäistyvätkö alkujaan erilaiset taiteelliset tuotannot? Kumpi on ”parempi”? Näitäkin diskursseja näyttely käsittelee. ”Herkkä” Hilkka Toivola onkin usein esitetty jämäkästi sommittelevaa miestään vahvempana.

1930-luvun puolivälissä debytoinut Hilkka Toivola esittäytyy poeettisena, lähes henkistyneenä maalarina. Hän sijoittaa pääaiheensa, usein fragmentaarisesti kuvatun klassishenkisen ihmisfiguurin, niukan kolorismin rikastuttamaan väritilaan. Taipumukset mystiikkaan ja metafyysiseen pohdintaan voidaan nähdä heijastumina Otto Mäkilän klassistisesta surrealismista.

Maalauksen tilat ja teemat ovat useammin viitteenomaisia kuin konkreettisia. Kuvattu hahmo on enemmän ihmisen – naisen, miehen tai lapsen – symboli kuin yksilön. Merkittävän poikkeuksen näihin ajattomuuden ja paikattomuuden strategioihin muodostavat muutamat sodanaikaiset teokset, joiden Pietà-teema yleisellä tasolla viittaa sodassa poikansa kaatuneina menettäneiden äitien suruun. Henkilökohtaisella tasolla teosten on tulkittu viittaavan Toivolan kihlattuun, talvisodassa kaatuneeseen kuvanveistäjään Ennu Okaan ja tämän äidin suruun.

Toivola ja Karpakka työskentelivät sotien jälkeen yhdessä monissa suurissa fresko- ja lasimaalaustehtävissä. Formaalisella tasolla näitten julkisten teosten muotokieli on varovaisen modernistista. Temaattisella tasolla ne heijastivat vahvaa uskoa taiteen kasvatuksellisiin mahdollisuuksiin, kuten tutkija Johanna Ruohonen näyttelyluettelossa osoittaa.

Otso Karpakka debytoi taiteilijana käytännössä vasta sodan päättymisen jälkeen. Hän sommitteli kuvansa vaimoaan rakenteellisemmin ja toteutti ne voimakkaimmin värein. Alkuvaiheen geometrisoiva figuurimaalaus vaihtui jo 1950-luvun alussa konkretismiin, joka ei kuitenkaan noussut esimerkiksi aivan Lars-Gunnar Nordströmin sommitelmien kirkkaan iskevyyden tasolle. Karpakan ilmaisu toimikin Toivolaa enemmän ajan vaihtuvien tyylien heijastuspintana. Näyttely esittelee useita komeita informalistisia maalauksia, jotka eivät huolellisessa vapaamuotoisuudessaan kuitenkaan onnistu muuttamaan käsitystämme tästä 1960-luvun alun muotisuuntauksesta.

Merja-Puustinen-ja-Andy
Andy Best & Merja Puustinen, Nauran suoleni ulos, 2006. Installaatio WAM. Kuva: Topi Äikäs.
Yhdessä elettyä -näyttelykierroksen lomaan on limitetty muutamia Merja Puustisen (1963) ja Andy Bestin (1963) installaatioita. Kaksi näyttävintä – Nauran suoleni ulos ja Tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta: Oppitunti 1 – on sijoitettu museon kuvanveistosaliin. Kummallakin käyntikerralla tilassa vallitsi lasten puuhamaan mieleen tuonut täyshulina. Hytkyvän pomppulinnan ja katosta ylösalaisin roikkuva linnoituksen ja sen alla surisevien mekaanisten kalojen houkutteleva interaktiivisuus ja käyttäjien ilo värittivät katsomiskokemusta.

Maineikkaat mediataiteilijat olivat kuitenkin itse laatineet tulkinnan Vatsakipua, päänsärkyä ja tasapainohäiriöitä -nimiselle kokonaisuudelle. Teksti synkistelee suolilla, sisäelimillä ja mätänevillä ruumiilla, jumalien rangaistuksilla ja viattomuuksien menetyksillä ja vetoaa lopulta jopa Platonin luolavertauksen auktoriteettiin.

Verbalisoitu tekijäintentio asettuu ristiriitaan huolettoman ensiluennan ja värikkäiden muovisten materiaalien ja leikin maailmoihin viittaavan muotokielen kanssa. Ovatko museon katolla kököttävät muovifiguurit vain hassu perhe, joka tarkastelee meitä ja Aurajokea museon katolta vai heijastaako heidän kirvoittamansa klovnin surullinen nauru jotain oleellisen ilotonta maailmamme nykytilasta?

Antonius-pStudio-tur-pur-joulu
Vas: Pauliina Turakka Purhonen, Pyhä Antonius ja emakko, 2006. Kangas, vanu, kirjailu.
Oik: Kalle Turakka Purhonen, Joulutähti, 2006. Liikenteenohjauskartiot, 120 x 120 x 120 cm.
Puustinen ja Best esiintyvät teostensa yhteistekijöinä. Näin pitkälle eivät symbioosissaan ole edenneet Turun taidemuseon Studiossa esiintyvät Pauliina ja Kalle Turakka Purhonen.

Pauliina Turakka Purhosen (1971) ”veistokset” ovat kankaasta ommeltuja ja kirjailtuja figuureja, eräänlaisia räsynukkeja siis. Ne luovat pehmeinä, haavoittuneina ja eksyneinäkin vahvan läsnäolon tunteen. Ikonografiansa tasolla Pietà, Kristus tuskien miehenä tai Pyhä Antonius liittyvät yleiseurooppalaiseen kristilliseen kuvatraditioon.

Henkilökohtaisella tasolla ne representoivat tekijän lapsuudenkokemuksia ja heijastavat lapsena tapahtunutta pitkäaikaista seurustelusta Finströmin kirkon keskiaikaisen kuvamaailman kanssa. Nämä lapsen todellisuudessa läsnä olleet figuurit mahdollistavat nyt riipaisevaltakin tuntuvan todellisuuden käsittelyn. Teoksessa Arkkienkeli Mikael hermafrodiitiksi yhteen sulautunut ”isä-äiti” on ylimaallisen kokoisen arkkienkelin syötettävänä.

Lattian rajaan lyyhistyneet figuurit ovat hieman luonnollista kokoa pienempiä lukuun ottamatta suhteellisesti liian suurina kuvattuja käsiä ja jalkoja. Kankaan vaaleanpunaisuus indikoi ihoa – tai pienkukkakuvioinen kangas Kristuksen haavoitettua ihoa. Kristuksen viisi haavaa on ommeltu punaisesta silkistä aivan erityisellä rakkaudella.

Silmien tyhjä tuijotus manaa esiin introspektiota, joka kohdistuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin. Ilo ja mielen tasapaino ovat kaukana ja siksi nämä(kin) teokset ovat lopulta pohjoisen melankolian kuvia.

***

Kalle Turakka Purhosen (1974) objet trouvé -estetiikka perustuu sosiaaliselle eetokselle, joka saa ilmauksensa henkilökohtaisella tasolla tapahtuvana, visuaaliselta laadultaan romahtaneen urbaanin ympäristön pienimuotoisina siivoamisprojekteina. Todellisuus ei ole kaunis, väittää virtsanvärisestä polyuretaanista valmistettu lumiukko, jonka kasvonpiirteet ja sormet on rakennettu rikotun olutpullon sirpaleista.

Joulutähti muodostuu kolhiintuneista liikenteenohjauskartioista. Merisiiliä muistuttavan, lattialle asetetun Lumihiutaleen materiaalisen pohjan muodostavat kadulta löydetyt kertakäyttöaterimet. Horsma-teoksen kukinto muodostuu signaalikeltaisten tennispallojen läpi lyödyistä punavartisista Mora-puukoista. Teoksiin tematisoitu arte povera -estetiikka yhdessä brutaalin maailmankuvan ja synteettisten värimaailmojen kanssa muodostavat kuitenkin turhan vahvan kontrastin partnerin haavoittuneelle ja pehmeän ihonväriselle mietteliäisyydelle.

Lars Saari
Kirjoittaja on turkulainen taidehistorioitsija ja kriitikko

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä