Tulosta sivuKritiikit 6-06

Mikä on havainto? – Hanna Jaanisoo, Erkki Mykrä

Puhdasta havaintoa voi tuskin olla – tai sitten se kestää korkeintaan sekunnin murto-osia. Merkille paneminen lienee etymologiansa mukaisesti taiteen perusasioita.

Hanna-jaanisoo
Hanna Jaaniso yksityiskohta teoksesta Kaikki Suomen Pyhäjärvet, teräs.

Mikä on havainto?

Hanna Jaaniso Luontokokemuksia
Galleria Sculptor, Helsinki 7 –30.12.2006

Erkki Mykrä: Pikku-väki-vallaton
Galleria BE’19, Helsinki 5.–20.12.2006

Taiteilijoiden sanotaan toisinaan työskentelevän ”havainnon pohjalta”. Tällä viitataan useimmiten siihen, että taiteilija menee työhuoneestaan ulos, näkee jotain ja tekee työnsä näkemästään yrittäen erilaisin tavoin tavoittaa tuon havainnon tuottamaa tunnetta tai esimerkiksi havainnon tuottaneen objektin valoon ja väriin liittyviä ominaisuuksia – tai ehkä pikemminkin näiden ominaisuuksien suhdetta muihin havaintoon vaikuttaneisiin objekteihin, olosuhteisiin ja havaitsijaan itseensä. Havainto ei siis tarkoita varsinaisesti itse aistimusta sellaisenaan vaan pikemminkin aistimuksen myötä merkille pantua. 

Taidemaalari Pekka Hepoluhta kuvasi minulle kerran metodiaan. Hän katselee ympärilleen ja huomaa miettivänsä yhtäkkiä – esimerkiksi nähtyään mielestään kiinnostavan valon – jostain asiasta: ”Voisihan tuonkin maalata.” Varsinainen aihe tuntuu näin toissijaiselta. Se voi muodostua siitä, mitä pöydällä sattuu olemaan: kananmuna, pullo tai jokin arkinen esine.

Toinen maalarituttavani, Tapani Tamminen, on ulkoilmaihminen, joka esimerkiksi viljelee työhuoneensa vierellä hyötypuutarhaansa. Ulkona hän ei kuitenkaan koskaan maalaa. Sen sijaan hän saattaa nähdä ja panna merkille lehtikuvan, joka herättää omituisen halun jatkaa nähtyä. Kuva voi olla temaattisesti taiteen kannalta täysin triviaali – vaikkapa kuva myrskyn jäljiltä metsässä kaatuneista sähköjohdoista.   

Puhdasta havaintoa voi tuskin olla – tai sitten se kestää korkeintaan sekunnin murto-osia. Merkille paneminen lienee etymologiansa mukaisesti taiteen perusasioita. Merkille pantu alkaa salamannopeasti elää uutta elämäänsä, uudet assosiaatiot ja niiden olennoitumat alkavat muodostua ja tuottaa uudenlaista, merkillistä verkkoa.

Hanna Jaanisoo (1974) näyttää meille, miten luonnonhavainnointikin voi olla jotain muuta kuin maiseman rajaamista ja toisintamista tai valoilmiöiden tutkimista. Jaanisoo on syntynyt Pyhäjoen rannalla ja asuu nykyään Pyhäjärven rannalla. Voin melkein kuvitella sen hetken, kun hän panee asian merkille. Elämä on täynnä omituisia assosiaatioita, joilla ei sinänsä ole mitään merkitystä – ennen kuin niille sellaisen antaa. Eikä tuon prosessin tarvitse välttämättä syleillä taivaita.

Jaanisoo ei yritä luoda mitään syvähenkistä mytologiaa lähestyessään Suomen Pyhäjärviä ja -jokia. Järviä on 42 ja jokia 8. Teoksessaan Pyhäjoki (2006) hän on asetellut kultaisen kaulaketjun Pyhäjoen muotoon. Teoksessaan Suomen kaikki Pyhäjärvet (2006) hän on valmistuttanut teräsleikkaukset kaikista Suomen Pyhäjärvistä ja asetellut ne gallerian lattialle oikeassa mittakaavassa suhteessa toisiinsa.

Teokset ”jäljittelevät luontoa” muodoillaan – näinkin voi sanoa –, mutta varsinainen merkille pano lienee sanan ”pyhä” toistuminen aikaisemmin toimineiden ja määrittelyvaltaa käyttäneiden merkille panevien tahojen toimesta. Ja näin alkavat katsojan omat assosiaatiot toimia: alan miettiä välittömästi määrittelyvaltaa ja nimeämisen prosessia.

Ennen kansa antoi nimiä, jotka sitten vakiintuivat. Sitten erilaiset nimistölautakunnat aloittivat toimensa, joilla myös muutettiin nimiä. Lapsuuteni Alavudellakin oli Sudenvitunloukko, jota ei kartoissa kuitenkaan ole. Paskalampia on sentään säästetty ympäri Suomea. Ja entä sitten ”pyhä”? Veisikö Jaanisoo kaikessa nykytaiteellisuudessaan ajatukseni muinaiseen Suomeen ja animismiin, aikaan ennen kristinuskoa? Viehän hän.

Sitten alkaa naurattaa, kun katson hänen teostaan Perennat (2006). Gallerian nurkkaan on kasattu isot läjät asfaltinpalasia, joilla hän on peittänyt – tai ainakin ajatellut peittää – puolisonsa ex-vaimon perennat. Luonnon ja kulttuurin ja niiden välissä olevan ihmisen suhteiden tutkailua on taiteessa esitetty kliseisyyteen asti. Mutta voiko sitä enää tämän riemukkaammin tehdä? Surullisenhauskassa teoksessa kiteytyy kaikki mahdollinen.

Sama suhdeverkoston tutkiminen jatkuu myös hopeaan toteutetussa teoksessa 12 yleisintä kasvia kukkapenkissäni (2006). Hopeiset voikukat ja muut rikkakasvit juurineen ovat sekä arkisia että samalla juhlavan korumaisia. Sellaisina niissä on toki huumoria, mutta myös ajateltavaa: mikä on glorifioimisen tai edes merkille panemisen arvoista ja miten se toteutetaan ja on perinteisesti toteutettu?

Jaanisoon näyttely on syksyn taide-elämyksistäni mieleenpainuvimpia. En väitä, että näyttelyssä olisi jotain mammuttimaisesti elämää suurempaa, mutta juuri arkisuudessaan, oivaltavuudessaan ja myös hauskuudessaan se tulee epäilemättä vaikuttamaan tuleviin tapoihini miettiä havaintoa, nimeämistä ja muodon antamista.
Erkki liisa
Erkki Mykrä: Liisa Ihmemaassa. Kipsi.
Erkki Mykrä (1948) on jo vähän vanhemman polven veistäjä, joka on tasapainoillut klassisemman muodonannon, esinekoosteiden ja ITE-taidetta lähentelevän ilmaisun välillä. Mykrän sanomassa on myös aimo annos yhteiskuntakritiikkiä.

Tuoreimmassa näyttelyssään Mykrä on pannut merkille kasvavaa lasta ympäröivät merkityksenantoprosessit. Voisi miltei todeta hänen lähteneen dekonstruoimaan lasten maailman ikonografiaa. Villit esinekoosteet, tietokonetulosteet, rintanapit ja Mykrän oma musiikki tuovat galleriaan suorastaan irvokkaan tunnelman. Mykrän omin sanoin: ”Odottavan äidin postilaatikkoon ilmestyy erilaisia tarjouksia. Syntymättömälle kuluttajalle tarjotaan rihkamaa, joka ei kestä käyttöä. Rihkamaa, joka hajoaa käsiin. Elämää, joka hajoaa käsiin.”

Mykrä tunnettiin aikoinaan realistisena kuvanveistäjänä, nykyään häntä voisi kai nimittää inhorealistiseksi. Mikään täysi pessimisti hän ei kuitenkaan taida olla, sillä teoksissa pilkahtelee aina väliin ironista ja toisinaan jopa vähän hersyvääkin huumoria. Mitä tuumaatte teoksesta Jätesäkki – gallerian nurkkaan sijoitetusta jätesäkistä, jossa lukee Max ja Moritz?

Galleria on täynnä transformoituja ja deformoituja lapsuuden hahmoja, on Muumipeikkoa ruumisarkussa, Hymypoikaa mustine silmineen, Peppi Pitkätossua murskaantuneine päineen, Molla-Maijaa AU-äitinä...

Mitään positiivista vaihtoehtoa Mykrä ei tarjoa, mutta niitähän katsoja voi sitten mietiskellä tykönään – ostaessaan joululahjoiksi erilaisia muovifiguureita. Olisikohan sekin yksi yhteiskunnallisen taiteen tarkoituksista?

Otso Kantokorpi

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä