Tulosta sivuKritiikit 6-06

Mitä näin? – Pekka Sassi, Juha Valkeapää, Sari Tervaniemi, Synnöve Rabb

Enpä ollut juuri koskaan aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan sitä, miten erilaisilla kehonkielillä maailmalle ja sen peruskysymyksille pyritään antamaan merkitystä ja sanatonta kieltä tai edes jonkinlaista mieltä.

Sassi-9
Pekka Sassi: Still-kuva videosta Chilhood Heroes, 2006. Kesto 0,56 min.

Mitä näin?

Pekka Sassi: A Message from Mary Davis
Galleria Heino, Helsinki 2.–22.12.2006

Juha Valkeapää: Mitä näit?
Sari Tervaniemi: You Kill Me
MUU galleria, Helsinki 30.11.–17.12.2006

Synnöve Rabb: Position
Galleria Huuto, Helsinki 6.–17.12.2006

Pekka Sassi (1969) rakentaa mielekkäällä tavalla siltaa kokeilevan modernismin ja nykytaiteen välille. Hän on tietyllä tavalla formalisti, jonka juuret on palautettavissa kokeellisen elokuvan varhaisvaiheisiin aina viime vuosisadan alkuun, mutta samalla hän on nykyaikaan ja sen teemoihin reagoiva tekijä, joka kasaa aineistoaan kaikesta tarjolla olevasta ähkystä. Sassin omin sanoin: ”Käytän animaatiota, tekstejä, stillejä, musiikkia, radiouutisia, kaikkea ääni- ja kuvamateriaalia, mitä vain olen onnistunut saamaan käsiini.”

Sassin metodi on olla vähän kuin ranskalaisen klassikkoantropologi Claude Lévi-Straussin lanseeraama bricoleur, eräänlainen Pelle Pelotonta muistuttava tee-se-itse-mies, joka toimii jonkinlaista likiarvoa tavoitellen saatavilla olevilla materiaaleilla. Hän myös kerää materiaalia koko ajan tulevaisuuden vielä tutkimattomia projekteja varten. Bricoleur on näin insinöörin vastakohta tai jonkinlainen ITE-insinööri. Lévi-Strauss käytti termiä toki hieman toisella tavalla myyttejä kerovasta ”primitiivisestä ajattelijasta”, mutta ehkä juuri myytit – nykyajan vaikeammin myyteiksi jäsentyvät maalliset jumaltarut – ovatkin Sassin keskeistä aineistoa.

Sassin teoksia tarkastellessa kannattaa muistaa, että myyttien kielelle on ominaista se, miten termit saavat merkityksensä vain suhteessa muihin termeihin. Sassi ei varsinaisesti kuvaa maailmaa, vaan rakentaa pirstaleisista kuvista peruskertomuksia, joita hän samalla kommentoi – vakavasti ja toisinaan hartaastikin, usein kuitenkin pienen salaivan siivittämänä. Pikainen katsomiskokemus saattaa tuottaa vaikutelman väliin itsetarkoituksellisestakin formalismista, mutta teosten kerronnallisuus kannattaa yrittää kaivaa esiin.

Mutta kyllä Sassi osaa irrotellakin. Tuoreimman näyttelyn 12 videon joukosta minullekin jäi ehkä kuitenkin voimakkaimmin mieleen se kaikkein kepein teos, 56 sekuntia kestävä Childhood Heroes (2006) – video jossa yhdistyvät vanha kokeellinen elokuva ja punk. Sassi itsekin kommentoi teosta: ”Joskus elämä on vain kivaa.”
Kokoelman perussävy on kuitenkin aika rankkaa historiaan, uskontoon ja politiikkaan liittyvää kommentointia, jossa on myös apokalyptisiä sävyjä. Näitä alueita Sassi lähestyy vimmaisesti lyhyillä videoillaan, joista pisin on kestoltaan 2,55 minuuttia.

Sassin vimmaisuus onkin ehkä hänen pahin vastustajansa. Tekisi mieleni vähän toppuutella. Voisitko tehdä vähän vähemmän ja keskittyneemmin? Onko kaikki ahaa-elämykset pakko toteuttaa, nimetä taideteoksiksi ja näyttää? Ja kun muoto ja tekniikka kerran tuntuvat olevan hallussa, voisiko teoksia yrittää myös installoida vähän tehokkaammin? Kahdentoista teoksen peräkkäinen katsominen tuottaa kuitenkin sen, että teokset syövät väistämättä toisiaan. Osa teoksista olisi toiminut selkeästi paremmin isona projisointina ja vähän nupit kaakossakin. Ymmärrän kyllä, että silloin ei tietenkään voi paljoa muuta näyttää, mutta joskus sitäkin kannattaisi kokeilla.

Interaktiivisuus on edelleenkin usein joutavanpäiväistä teknohypeä ja pikkuviihdettä, mutta toisinaan sekin toimii ihan oikeasti. Juha Valkeapää (1967) toteutti MUU galleriassa teosta, jossa sisääntulijalle lätkäistiin silmille laput ja kysyttiin etunimi. Sitten Valkeapää esitti improvisoidun ääniteoksen etunimen ensimmäisestä kirjaimesta, jonka jälkeen katsoja sai kertoa mikrofoniin lyhyen äänimuotokuvan keston aikana näkemiänsä asioita. Tämän nauhan Valkeapää sitten sekoitti ääninauhana toiseen teokseen, yli 50-minuuttiseen loopiin, jonka värimaailma vaihtuivat hitaasti ja udunomaisesti. Valkeapää itse sanoi kysyessäni yksinkertaisesti ”rakastavansa värejä”. Tarvitseeko sitä aina muuta motivaatiota ollakaan?

Pitihän muotokuvaa kokeilla. Mongolialaista kurkkulaulua muistuttavan örinän seassa pääsin hyvin omiin, huonosti nukutun yön jälkeisiin fiiliksiini ja ihan oikeasti unohdin olevani taidekriitikko työmatkalla. Jäin vielä istuskelemaan galleriaan, koska tunnelma oli niin hauska. Minun jälkeeni paikalle tuli vähän vanhempi nainen, joka uskaltautui myös muotokuvaan. Esityksen loputtua hän purskahti itkuun eikä suostunut enää puhumaan mikrofonille vuodatettuaan kokemustaan heti spontaanisti itse taiteilijalle. Sitten hän vielä halasi Valkeapäätä ja käveli puhdistautuneena ulos. Etteikö high tech -taidekin voi olla emotionaalisesti vaikuttavaa?

Heti Valkeapään jälkeen Sari Tervaniemen (1963) vähän yli seitsenminuuttinen video You Kill Me (2006) tuntui hieman ulkokohtaiselta. Vampyyritarinaksi puettu rakkaustarina ei välittänyt ainakaan minulle niitä eksistentiaalisia tuntoja, joita Tervaniemi teoksellaan selkeästi tavoittelee. Ongelma on tietenkin lähinnä henkilökohtainen ongelmani, koska kauhu ja fantasia, joiden kanssa Tervaniemi on flirttaillut ennenkin, ovat minulle vain camp-huumorin Pandoran lipas – ei oikeastaan yhtään mitään muuta.

Tervaniemi-you kill me
Sari Tervaniemi: Still-kuva videosta You Kill Me, 2006.
Voisin kuvitella satoja muita mielekkäitä keinoja käsitellä sitä, miten ”kommunikoinnista kieltäytymistä käytetään henkisen väkivallan välineenä”, kuten Tervaniemi asian ilmaisee. Video on täysin elokuvallisen kerronnallinen ja kun amatöörinäyttelijän teennäinen vampyyrihymy paljastaa terävät kulmahampaat, tunnen oloni ainoastaan kiusaantuneeksi. En ainakaan ajattele sitä, miten minä olen mies ja miten joku nainen on nainen ja miten me kommunikoimme tai voisimme kommunikoida toistemme kanssa. Tunnustan toki, että moni muu saattaa kuitenkin kokea teoksen toisella tavalla.

Olin jo jättämässä tätä tekstiä lehteen, kun törmäsin sattumalta taideteokseen, joka halusi välttämättä mukaan. Kävelin Uudenmaankatua sateisena joulukuun iltana, kun minut pysäytti gallerian ikkunasta hienosti kadulle näkyvä video, jonka katsoin sateessa tupakkaa poltellen kokonaan. Kyseessä oli Synnöve Rabbin (1967) Position (2006).  

Position-ed
Synnöve Rabb: Positions. Näyttelystä Position, Galleria Huuto.
Lyhyessä videossa kuvataan naista, joka suorittaa lumisen laiturin nokalla erilaisia uskonnollisia ruumiinelkeitä yhteen sekoitettuna. Tunnistin nopeasti ainakin kristinuskoa, mystiikkaa ja islamia. Kokemus oli metka. Kaupungin erilaisissa sakraalitiloissa ja sellaisiksi kierrätetyissä muissa tiloissahan tehdään koko ajan jotain vastaavaa. Pelkästään Punavuoressa, jossa kuljeskelen paljon, on kymmenisen paikkaa, joissa ihmiset palvovat ruumistaan erilaisiin asentoihin väännellen kuka mitäkin jumalaa. Ja onhan taidegalleriakin eräänlainen sakraalitila.

Enpä ollut juuri koskaan aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan sitä, miten erilaisilla kehonkielillä maailmalle ja sen peruskysymyksille pyritään antamaan merkitystä ja sanatonta kieltä tai edes jonkinlaista mieltä. Hauska teos kaikessa pienuudessaan.

Melkein kaduttaa, kun menin seuraavana päivänä ikään kuin vakavammin galleriaan sisälle. Rasmus Mellbergin oikeaa pianoa ja kökköä konesoundia yhdistävä taustamusiikki oli täysin turha ja ainoastaan latisti teosta. Musiikissa oli tavoiteltu elokuvamusiikin emotionaalista voimaa, kaikessa kliseisyydessään. Onneksi muistan vielä kokemuksen kadulta.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä