Myyttisessä valossa – Selja Raudas, Pekka Väyrynen, Jussi Juurinen

Teoksen katsominen, jopa taide itse, voidaan ymmärtää unenomaisena tilana, jota ihmiskunnan Suuret Myytit siivittävät. Seija Raudaksen ja Pekka Väyrysen marraskuussa päättyneissä näyttelyissä ihminen esiintyy valon ja viivan rajapinnassa, miltei ympäristöönsä sulautuneena.

Myyttisessä valossa

Selja Raudaksen videoinstallaatioita
tm-galleria 25.10–12.11.2006

Pekka Väyrynen: Suonet
Galleria Dix, Helsinki 18.10–5.11.2006

Jussi Juurinen: BANG!
Galleria Katariina 18.10-5.11.2006

Runoilija Rainer Maria Rilken mukaan taideteoksen katsominen vaatii hiljentymisestä, sen sisäisyydelle avautumista. Teoksen katsominen, jopa taide itse, voidaan ymmärtää unenomaisena tilana, jota ihmiskunnan Suuret Myytit siivittävät. Seija Raudaksen ja Pekka Väyrysen marraskuussa päättyneissä näyttelyissä ihminen esiintyy valon ja viivan rajapinnassa, miltei ympäristöönsä sulautuneena.

Seija Raudaksen valon piirtämissä installaatioissa väri hajautuu valoksi ihmisen pinnalla. Eräät näyttelyä arvioineet ovat antaneet täyden painon lasten uimista hidastetusti ja valikoiden piirtävälle Sukellus-videolle. Näyttelyn ydin tuntuu kuitenkin olevan videon ja läpinäkyvälle pleksille vedostettujen valokuvien suhteessa. Jo intiimin skaalansa vuoksi ne panevat ajattelemaan julkisen ja yksityisen välistä rajankäyntiä. Niissä liike on pysäytetty ja jämäkkä, muoto jykevästi taipuva, melankolisen sinertävä ja mustanharmaa, videolla lämmin, raukea ja venyttelevä.

Kuvat edustavat ulkoisuutta, video nesteineen kutsuu intiimiin sisätilaan. Sen pehmeään ja soljuvaan sydämensykkeeseen, kohdussa olemisen tuntuun rytmittyy helposti mukaan. Pienet ja terävät kuvat esittäytyvät videon analyysinä. On kuin video säteilisi ympärilleen oivalluksia, joissa se kirkastaa itseään. Unitila nousee pinnalle: suuri videokuva on kuin itse uni, pienemmät sisaruksensa muistikuvia siitä.

Mobile Halo heijastaa uinnin pysäytettyjä eleitä itsekin liikettä jatkaen, katsojan liikkeisiin reakoiden. Sen ja nurkassa lymyävän toisen kappaleistetun valon kuvauksen jälkeen pysähtyy mielellään paikallaan olevien pienten tarkennusten pariin. Valon ja sen vaihteluiden vaatima hämäryyskään ei haittaa, se itse asiassa muistuu säpsähtäen mieleen vasta toisen huomauttaessa siitä. Valokuviinkin voi siis upota, kokonaan.

Pekka Väyrysen Suonet-näyttelyssä voi nähdä romantiikkaa ja itserefleksiivistä nostalgiaa. Suurin osa maalauksista on Väyryselle ominaisia pieniä tutkielmia. Aiemmin ne ovat olleet pitkälle ornamentaalisia, nyt vapaat väripinnat ja -kokeilut valtaavat alaa meditatiivisilta kuvioilta. Pitkäikäinen elementti on lieskamaisin kuvioin ympäröity ylväs kasvoprofiili, jonka jylhyys kasvaa vastavärein rakennettuna myyttisiin mittoihin.

Näyttelyn nimiteokset poikkeavat muusta linjasta, jopa raikkaasti. Kerroksittain maalattujen suonten kiiltävä ja upottava pinta tarjoaa hengähdyspaikan pienten sommitelmien juoksutukselta. Taiteen parantavat, erityisesti elämään kokonaistaideteoksena viittaavat ominaisuudet korostuvat. Tyhjyyttä ympärilleen jättävät pienet teokset ovat kuin aboriginaalien Unitilan esityksiä. Ne voi nähdä eräänlaisina vapaamuotoisina, värillisellä rikkaudellaan kohti tulevina parannusmantroina.

Intiaani- ja taiteilijanimellä Lonely Wolf kulkevan Väyrysen kuva-aiheet vievät ajatukset enemmän mayojen taiteeseen kuin Pohjois-Amerikan intiaanikulttuureihin. Ei tarvitse mennä kovin pitkälle nähdäkseen hänen tuotantonsa Suurta Myyttistä Aikaa ja Unitilaa korostavan ajattelun ilmentymänä. Hänen teoksissaan lappilainen shamaaniperinne kohtaa uusien mantereiden alkuperäiskansojen kuvaston ekspressiivisesti maustettuna.

Jussi Juurisen näyttelyn nimiteos BANG! ponkaisee teemalle soveliaasti seinästä pistoolinkaltaisen puurakenteen kannattelemana. Utuisen verhon läpi nähdyt Villin Lännen maisemat uhkuvat kadotetun hetken sentimentaalisuutta, ja ilman ironisia välineitä teokset saattaisivat olla jopa mahdottomia katsottaviksi.

Monikerroksisesti rakentuva puupiirros sopii teosten tekniikaksi erinomaisen hyvin. Se vie ulos ajasta, tilaan, jossa valokuvan keksiminen hurjimusten tallentamiseksi ei voisi olla kaukaisempi ajatus. Virallisissa dokumentaatioissahan Villi Länsi esittäytyy juuri pysäytyskuvina, valon piirtäminä hetkinä: ”näin raakaa oli arki”.

Juurinen käsittelee sekä näitä näkyjä että niiden jälkeen ja myötä tullutta romantisaatiota, utuista preeriaa, missä poseerataan kuin valokuvaamossa. Kuvat ovat hiljaisia samalla tavalla kuin John Waynen muistuvimmat roolisuoritukset. Entisajan ryhmäkuvia ne muistuttavat myös siinä, että useimmat teokset on sommiteltu pienistä paloista saman kuva-aiheen tai värin ympärille. Niissä yksinäiset lehmipojat ovat hämmentäviä, eksyneen oloisia – ainakin silloin, kun katsoja ei lähde teosten mahdollistamaan lännenromantiikkaan mukaan.

Tero Huotari
Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa

Palaa otsikoihin