Tulosta sivuKritiikit 6-06

Perfe sielu perfeessä ruumiissa! – PAIR 01 -performanssitapahtuma

Ikivanhaa underground-liikettä juhlitaan nyt akateemisesti ja kauhistellaan, miten yhdestä julkisesta alastomuudesta ennen muinoin jouduttiin vankilaan ja lööppeihin. Underground ei enää ole skandaali, eikä toiseuteen uskovia rangaista.

Pirtola-still

PAIR 01. Videokuvaus: Erkki Pirtola. Huom! Videopäivitys kesken.

Perfe sielu perfeessä ruumiissa!

PAIR 01– Poor Artists in Residence
kansainvälinen performanssitapahtuma
Lahden Taidepanimossa 24.–25.11.2006            

Jouni Partasen ja kumppaneiden järjestämä kansainvälinen PAIR-01-performanssitapahtuma Lahdessa oli rikas muodoiltaan – ja sisällöiltäänkin. Performanssi näyttää perfettä kaikille taidemuodollisuuksille, ja siitä onkin tullut sen ikioma klisee! Performeeraajat pyörittelivät nytkin silmän täydeltä jaloa perfettäkaikelle-ideogiaansa. Nimitys on liian pitkä kirjoittaa ja kutsunkin sitä tässä perfoksi.

Ikivanhaa underground-liikettä juhlitaan nyt akateemisesti ja kauhistellaan, miten yhdestä julkisesta alastomuudesta ennen muinoin jouduttiin vankilaan ja lööppeihin. Underground ei enää ole skandaali, eikä toiseuteen uskovia rangaista. Oletettavasti ekoaktivistinen latvialainen sukellusprikaati vaelsi Lahden yössä alasti merikuolemaa vastaan kantaen sukelluspukeutunutta henkilöä kaukaiseen lätäkköön nakun tyttöhuilistin johdolla, eikä ohi lipunut poliisiauto ollut kiinnostunut pidättelemään.

Sen sijaan poliisi murjoi latvialaisia yövyttäneen lahtelaisavustajan sairaalan odotushuoneessa. Uhri oli vastustanut poliisien käskyä riisuutua valokuvausta varten ja nämähän olivat paiskanneet hänet lattialle, käsirautoihin ja asemalle. Lievä kallonmurtuma ja silmävamma eivät estäneet poliisiväkivaltaa, josta tuli muuten tikkejä lisää! Valvontakameran kuvaa katsellaan sitten raastuvassa kanssa pyhän esivallan, joka aina voittaa. Kun elämä törmää esityksiin, on se julmuuden tositeatteria.
  

Kuolonviesti ja perfo-romanssi

             
Perfo-tilaisuudet ovat siitä hyviä, että esitykset yllättävät erilaisuudellaan. Esitysmuodot ovat yleensä hyvin yksinkertaisia. Ne saattavat muistuttaa kansanleikkejä tai jokapäiväisiä toimintoja. Willem Wilhelmus heitti perunoilla tarkkuutta vesisaaviin tähtäämällä selin peilin kautta ja Pekka Purhonen kätteli jokaista ”viimeiseksi perfokseen”. Yleisöltä kerättyjen ostoskuittien ääneen lukeminen oli Vesa Lahtisen simppeli kuulutus kulutuksesta ja ostosvalinnoista jokamiehen politiikkana. Yleisöltä pyydetty rahanpoltto ei onnannut allekirjoittaneen vitosen demonstraatiota lukuun ottamatta.

Ja juuri kun sain viestin Juice Leskisen kuolemasta, alkoi esitys, jossa Jyri Pitkänen oli kääritty muovimuumioksi ja kuului itkua, joka katkeili tukahtuneeksi nauruksi. Nuori tyttö kävi asettamassa punakeltaisen ruusukimpun ihmispatsaan juurelle. En voinut olla ajattelematta tätä kuin kansallista surupäivää, jolloin musta aurinko nousi.

Perfon onnistuminen perustuu ajoitukseen, rytmitajuun ja karismaan. Tilaisuuksissa on se hyvä puoli, että jos esitys mättää voi aina lähteä kiertelemään. Jos et siis halua osallistua ahteritehtailuun liian kauan, älä asetu eturiviin. Kauempaakin näkyy ja voi häipyä kahvioon, kun kyllästyttää. John Cage sanoi, että jos perfo on pitkästyttävä tunnin päästä, seuraa sitä vielä toinen tunti ja alat kiinnostua. Kolmannen tunnin jälkeen siitä syntyykin perfo-romanssi.

Israelilainen Yaron David (videolla virheellisesti Adam Yaron) kritisoi perfon identifioitumista  avantgardeen. Taidekontekstin indeksi ja kuuluisuuden kirous estävät anonyymisyyden yllätyksen. Pahinta sille on salaseuramainen eristyminen omaksi laumakseen, joka tekee tosilleen rituaalinomaisia temppujaan, joita ulkopuoliset eivät ymmärrä ja joihin suhtaudutaan uskonnollisella vakavuudella.

Pahimmillaan sitä voisi luulla ekshibitionistien ja voyeristien sofistikoituneeksi iltapuhteeksi tai idioottimaisimman kännitempauksen SM-kisaksi, jossa joka iikka esiintyy oman kompostinsa kunkkuna. PAIRissa ainakin oli anarkia ja huumori tallella: Panimonrinteessä kekkuroi Uuno Turhabhuto, mattinykäsen ja hemohessun risteytyksenä sukset jalassa ja rievut kintuissa naurettavassa esityksessään, jossa maaliintulossa olivat bhuton hienostuneet venytykset.

Parasta perfo on julkisissa tiloissa. Yaron David näytti videoita Tel-Avivin ostosmarketeissa tehdyistä esityksistä, joista saattoi nähdä tämän taidemuodon hiljaisen tehon. Yksinkertainen ele saattaa liikauttaa jotain muuta kuin sotatoimi. Hienoimmillaan se on näkymätöntä läsnäoloa, pyhää yksinkertaisuutta, anonyymisyyttä. Tapahtuman parasta on yleisö, jotka tekee tavallisuuksiaan, niistävät neniään ja kättelevät muutenkin kuin perfokseen.
       

Rynnäkkömunat


Perfo on myös tekodramaattista höhläprotestia kuten puolalaisten Wladyslaw Kazmierczakin ja Ewa Rybskan sotaleikki, missä he paiskoivat katsomon tuolit barrikadiksi, ”ampuivat” leikkiaseilla uhkaavasti yleisöä, ja videolla pyöri julmia kuvia Irakin sodasta sekä hassu pätkä, missä joukko-osasto äkseerasi munat paljaina rynnäkkökiväärit tanassa. Hauskaa pilaa pahuudella, joka jahtaa viattomat ihmiset lahtaamaan toisiaan kunnian- ja rahanhimoisten pirujen komennuksessa.

Ostosmarketissa tehtyjen perfojen lisäksi Yaron David esitti iranilaisten tekemiä pilakuvia, joissa holokaustihuora tarjoaa keskitysleiririntojaan lännelle sotahommien liukastukseksi tai juutalainen ampuu muurin yli arabeja jalkojen alla Holocaust-kirjapino. Seassa oli myös israelilaisten itsensä tekemiä pilkkarietasteluja, Yaron paljasti. Kisaa oli käyty netissä: kummat pistää paremmaksi.
 
Pienen erämaaheimon verenhimoiset kansanmuistelmat on otettu länsimaitten opaskirjaksi jostain psykoanalyyttisestä syystä. Ekassa osassa Jumala tappaa minkä kerkeää ja tokassa Jumala tapetaan. Menestysopuksella on tehty tietenkin jumalattomasti fyrkkaa. Tätä veriuhripakkoa analysoi terävästi vuonna 2002 perustettu porilainen Messiaaninen Visuaalisen Etiikan Tutkimuskeskus (Janne Rahkila, Jussi Matilainen, Simo Saarikoski, Jukka Kostet) videoanimaatiolla höystetyllä luentoperfolla, jossa lopuksi teurastettiin arbuusi. Tällaista uskonnonopetus tarvitsisi. Pojat vaan kiertueelle peruskouluihin.

Valitin Yaron Davidille, että hällä on Israelissa sellainen Goljat, että kateeksi käy. Meillähän ei täällä tahkolandiassa ole mitään jättivastustajaa, joka särmittäisi tekemisen. Ja Kalevalakin on niin kiltti. Yaronista se on vain hyvä, ja hän kadehti meidän rauhanomaista olotilaamme. Hän piti suomalaisten esityksiä erittäin elinvoimaisina ja niissä olevasta itäeurooppalaisesta huumorista.

Mutta mitä sanotte Davidin omasta tähtiesityksestä: Aluksi hän valutti mustetta suustaan valkealle kauluspaidalleen irvistellen kuin kuolema rautalanka kidassaan. Paikalle saapui sukkarikkoinen minihamepimu, veti YaronYaroninin housut kinttuihin, otti munan rintojensa välistä, pisti sen suuhunsa, nöyryytti miehen polvilleen, rikkoi munan hampaillaan ja valutti sen miehen suuhun.

Henkhonk pornoirvailua vai perseveraation representaation suikkis?


Taiteilijoista performanssi ei ole taidetta ja teatterilaisista se on huonoa teatteria. Se onkin kaiken mahdollisen ilmentämisen risteytyskohta, tyhjiö, missä voi tehdä alkemiallisia alkeellisuuksia ja kokeita kehon ja tilan runoudella. Se on egopaiseisen taideilluusion kuorimista, depersonoitumista arvottomilla välineillä. Kuka tahansa voi sitä tehdä missä tahansa. Sellaiset anonyymit esitykset ovat alan huippua.


Kukaan perfotekijä ei ole oikeasti kuuluisa, koska esitykset eivät kelpaa patsaiksi. Galleristihait ja museorunkut eivät pääse siihen käsiksi. Sen vaikutus perustuu hetkisen läsnäoloon ja poistumiseen. Siksi Yaron vastusti luetteloitumista, ilmiön taiteuttamista. Siis tämäkin kirjoitus tekee sille vääryyttä – sen tulisi pikemminkin toimia uutena ihona, uuden kollektiivisen ruumiin läsnäolona.

Kerroin Yaronille, että muistan kuinka kansakoulussani oli yhteinen tunti viikon lopuksi. Siellä jokainen sai ilmaista itseään jollain keksimällään tavalla. Kiinnostus perfoon saattaa kummuta sieltä. Se on voinut olla minulle tärkein tunti koko koulussa, vaikuttanut koko elämänasenteeseeni.                                                  

Vulvavoimailijat ja hikinen mies

    
Joseph Beuys ei koskaan riisunut huopahattuaan, mutta Irma Optimisti paljasti Beuysin patriarkaalisuuden kalvosulkeisillaan. Partavaahdosta ja silitysraudan vulvaholvista syntyi uusi involuutio, ja jokainen-nainen-on-taiteilija rasvassa ja höyhenissä. Optimistin tyylikäs pikkumusta käsitevitsaileva esitelmä päätyi kortsupallojen puhjontaan kansallishymnien melussa. Yksi suki-suki ylennettiin muumipapaksi huopahatun kera. Mielestäni tämä oli Irman yksi parhaista oppitunneista. Hänen seikkailunsa ulos matikkaopen roolista on voinut tapahtua juuri perfon ainavapaalla areenalla ja vienyt mielestäni huipulle. Otimismia maailmalle!

Performanssiskene sopii ilosofisille tirkistelijöille, joskun nahannäyttöä käytetään tositaiteellisena pintana – kuten teki nykyään Sveitsissä asuva Andrea Saemann. Hän antoi huippunäytöksen tarinan kertomisen taiteesta esittämällä kuuluisan amerikkalaisen maalarin ja perfottaren Carolee Schneemannin taiteilijatarinan. Hänen riisuessa vaatteensa tuli mieleen, että ”voi ei, taas se alkaa: eikönää-muuta-keksi!” Mutta juuri tässä esityksessä alastomuus toimi konkreettisena maalauspintana Saemannin demonstroidessa tuttavansa uraa maalaamalla itseään alastonmuotokuvana.

Esitys oli hyvin feministinen ja pilkkasi miestaidehistoriaa. ”How great artist miss Cezanne was!” Miehethän ovat luoneet historiaa paljolti naisten selkänahasta, ja niin tässäkin tarinassa filmimaakarimies yritti nujertaa naisensa, mutta tämä näytti miehelleen nännit ja ryhtyi perfotaiteen uranuurtajaksi mm. lukemalla ukkonsa käärmepuheita kirjoitettuna pitkään kirjeeseen, joka rullautui ulos hänen vitustaan. Alastomuuden hikisyys nostettiin tarinaperfossa historiallis-feministiseen katsantoon voimallisella kerronnalla, kun esittäjä esitti esittäjää.

Antti Laitisen juoksupyörällä tekemä hikipinta painautui jonkinlaiselle lämpöherkälle vedospaperille. Komeasta miesvartalosta syntyi painaumajälki, joka jäi tapahtuman ajaksi seinälle, mutta häipyy kuulemma ajan kanssa. Laitisen häipyvästä kädenjäljestä tuli mieleen maailman vanhin ihmisen teos, joka on kädenjälki kalliossa, missä se on niin kauan kuin kallio säilyy. Laitisen teoksessa ympyrä sulkeutuu historian haihtumiin.

PAIRin yöjameissa Panimon vinttiosastolla esiintyi australialainen tyttöduo KUNT räyhäpunk-noise-räp -bändi, silkkaa kattoonnostattavaa naimavoimaa, josta ei saanut selvää oliko se perfoa vai musikaali. Ainakin se jätti jengin äimän käkinä kukkumaan pitkin Lahden yötä.

Erkki Pirtola
perfotaaja


Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä