Tulosta sivuKritiikit 6-06

Poistaa, lisätä ja sijoittaa – Anneli Sipiläinen, Hannu Siren

Tulevaisuuden yhteiskunta tuskin kuitenkaan muuttuu tätä menoa Joseph Beuysin visioimaksi kokonaistaideteokseksi, mutta nauttikaamme epätietoisessa odotuksessa edes niistä osittaisista.

Hannu-Siren
Hannu Sirenin teos Galleria Artinassa, 2006.

Poistaa, lisätä ja sijoittaa

Hannu Sirenin näyttely jäi Fabianinkadulla toimineen Galleria Artinan viimeiseksi.

Anneli Sipiläinen
Galleria Sculptor, Helsinki 15.11.–3.12.2006

Hannu Siren
Galleria Artina, Helsinki 15.11.–3.12.2006

Kuvanveisto jaetaan toisinaan tekniikoiden mukaan kahteen: materiaalia joko lisätään tai poistetaan muodon antamiseksi. 1900-luvun aikana näihin on liittynyt myös erilainen installoiminen, kasaaminen ja valmisesineiden käyttö. Ns. ”kuvanveiston laajentunut kenttä” on sitten räjäyttänyt pankin: kuvanveistoa voi olla vaikkapa Antti Keitilän valokuvateos imaginaarisesta veistonäyttelystä. Ja puhuipa Joseph Beuys jo aikoinaan ”sosiaalisesta kuvanveistosta”.

Tulevaisuuden yhteiskunta tuskin kuitenkaan muuttuu tätä menoa Beuysin visioimaksi kokonaistaideteokseksi, mutta nauttikaamme epätietoisessa odotuksessa edes niistä osittaisista.

Anneli Sipiläinen on pitkän linjan poistaja ja lisääjä, jonka edellisestä yksityisnäyttelystä Helsingissä on kulunut jo kahdeksan vuotta. Sipiläinen käyttää teoksissaan perinteisiä materiaaleja, pronssia ja puuta, mutta lopputulos ei ole aina niin kovin perinteinen.

Sipiläinen myös yhdistelee löytömateriaalia – vaikkapa hylättyjä saunanhirsiä – ja luonnon sellaisenaan tarjoamia ainesosia: karahkoja ja kelottuneita vuosirenkaita. Niinpä hänen veistoksissaan luonto, kulttuuri ja oma yksilöllinen kokemusmaailma nivoutuvatkin hienostuneeksi kokonaisuudeksi, jonka yleistunnelma on aina puhutteleva, vaikka niiden taiteilijan omaan elämään liittyvä henkilöhistoria ei välttämättä katsojalle avautuisikaan.

Press sipilainen2
Anneli Sipiläinen, Jäljellä, 2005.
Sipiläisen tuorein näyttely on yleisilmeeltään hiljainen ja surumielinen, tietyn hartauden vaikutelman kautta jopa uskonnollissävyinen. On kuin hän veistäisi suruaan pois sitä näkyväksi tehden.

Sipiläinen tekee usein isoja puuveistoksia, mutta tietyssä robustiudessaankin teoksissa on mukana aina veistojäljen herkkyys, joka tuo niihin meditatiivisuutta. Koostaan huolimatta ne eivät julista vaan tuottavat katsojalle halun vaihdella tarkastelukulmaa: tutkiskella sekä kokonaisuutta että pintastruktuuria. Ne tuottavat myös halun koskea: pakko minunkin oli hivellä teokseen Jäljellä (2006) kuuluneita puisia tyynyjä. Pakko oli myös heiluttaa Kehtoa (2006). Joskus sitä haluaa tuntea olevansa yhtä taiteilijan kanssa.    

Hannu Sirenin kanssa oli tällä kertaa vaikea olla yhtä. Siren ei taida itse poistaa kivimateriaaliaan. Hän sijoittaa määrämittaan tilaamansa kappaleet galleriaan. Kädenjälki niissä olisi rikos – kuin ornamentti modernismissa.

Elämän sattumukset ovat joskus metkoja, toisinaan myös taide-elämän. Olin juuri aloittelemassa tämän kirjoittamista, kun luin aamukahvilla Helsingin Sanomista Timo Valjakan arvion: ”Hienoin minkä olen häneltä koskaan nähnyt.” Kuinka eri mieltä katsojat voivat ollakaan!

Valjakka oli innostunut kiillotetun mustan kuution heijastusten tuottamasta optisesta illuusiosta. Minä sen sijaan häiriinnyin gallerian takahuoneessa olleen, kuudestatoista laatasta koostuneen neliön muodostaman teoksen huolimattomasta viimeistelystä: epätasainen lattia pani laatat irvistelemään ja pintakäsittely oli jäänyt kesken, trasselinjäljet tunkivat silmään melkein joka kulmasta.

Geometrian perusmuodot ovat sellaisenaan jo tutkittu – asetteli niitä miten tahansa. Galleria-avaruudessa ei voi olla enää uusia mustien aukkojen muodostamia valkoisia alueita, joita pitäisi valloittaa. Miltei sata vuotta Malevitsin jälkeen ei mustalle neliöllekään taida löytyä kovin paljoa mielekkäitä metatasoja.

Otso Kantokorpi

Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä