Tulosta sivuPääkirjoitus 6-06

Asiahan ei minulle kuulu, mutta…

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin vanhan muuttaminen. Tuttu ja turvallinen on varmempi valinta kuin uusi ja arvaamaton. Esimerkiksi rakennusten purkaminen saa ihmiset helposti liikkeelle, mikä ei kuitenkaan kerro pelkästä muutosvastarinnasta.

Kyse on usein paikkoihin ja rakennuksiin liimautuneiden toimintojen tai arvojen puolustamisesta – ja niiden häviämisen aiheuttamasta surusta. Ainakaan muuttotappiokuntien tyhjilleen jääneiden vuokratalojen repiminen ei ole saanut massaoja liikkeelle, lieneekö tullut edes yksittäistä adressia.

Taiteen kentällä ollaan kai yksimielisiä siitä, että suuri osa kuvataiteilijoista elää varsin tukalassa taloudellisessa tilanteessa. Yksinkertaisen markkinatalousmatematiikan mukaan taiteilijoita on siis liikaa.

Mutta mikä lääkkeeksi?

No, on tietysti vähennettävä koulutusta. Mallikin on jo olemassa: supistetaan ammattikorkeakouluopetusta ja keskitetään maisteriopetus Helsinkiin perustettavaan taidekorkeakouluun.

Selvitysmies Turo Virtanen esittää, että tämän uuden taidekorkeakoulun suojiin tulisivat Kuvataideakatemia, Taideteollinen korkeakoulu ja Teatterikorkeakoulu. Ratkaisu voi olla vallan mainio, mutta mielenkiintoista selvityksessä on kuitenkin se, miten muutoksia perustellaan. Millaisia arvoja se tuo esille.

Ensinnäkin korkeakoulujen yhdistämisen lähtökohtana eivät ole niinkään sisällölliset, vaan hallinnolliset tarpeet. Tällä hetkellä reilusti yli puolet taideyliopistojen henkilökunnasta tekee hallinnollisia hommia. Isossa yksikössä tehtäviä voitaisiin kehittää, mutta vähentäisikö se silti työn määrää?

Entä miksi hallinto on paisunut? Olisiko syynä ns. tulosohjaus, joka vaatii jatkuvaa laadun mittaamista ja pakottaa laitokset kilpailemaan resursseista keskenään. Eikä siinä sinänsä itään, siis niin kauan homma pysyy järjellisissä mitoissa, ei syö varsinaiseen tekemiseen tarvittavaa aikaa, eikä pakota kehittämään projektia projektin perään, jotta toiminta ylipäätään voitaisiin pitää yllä.

Kiinnostavampi näkökulma liittyy kuitenkin ammattikorkeakoulujen rooliin. Näyttää nimittäin siltä, että perustasolla koulutusta haluttaisiin suunnata entistä enemmän ”liiketaloudelliseen ja tekniseen osaamiseen” – sisällön kustannuksella.

Tämä näkyy esimerkiksi Tampereella, missä kunnianhimoisesti toimiva kuvataiteen koulutusohjelma aiotaan siirtää viestinnän yhteyteen. Mitä taideopetuksen loppuminen tai ”uudelleenmäärittely” merkitsisi kaupungin kulttuuritarjonnalle ja imagolle, Tampereella kysytään. Esimerkiksi galleria Rajatila toimii kiinteässä yhteistyössä Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksen, erityisesti juuri kuvataiteen koulutusohjelman kanssa.

Myös Kankaanpäässä on huolestuttu selvityksessä tehdyistä linjauksista. Siinä nimittäin ehdotetaan, että taidekorkeakouluun tultaisiin ammattikorkeakoulun kautta, eikä maisteritutkintoon rinnastettavia ylempiä amk-tutkintoja voisi enää suorittaa muuten kuin kansainvälisenä yhteistyönä.

Erityisesti tutkintojen sisällöllinen linjaus on mielenkiintoinen ”maisteriopinnoissa olisi keskeistä taiteellisen näkemyksen kehittäminen, ja ammattikorkeakoulun tapauksessa - - - tekniikkapainotteisen osaamisen kehittäminen”, selvityksessä sanotaan.

Onko tosiaankin mahdollista tehdä näin selvä jako kädentaitojen ja taiteellisen näkemyksen välille? Entä kuinka neljä vuotta tekniikkapainotteisessa ammattikorkeakoulussa opiskellut pärjää taidekentällä, jos hän ei pääsekään korkeakouluun ”kehittämään taiteellista näkemystään”?

Minä vaan kysyn.

Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä