Tulosta sivuKritiikit 6-07

3.11.2008 13.05

Lähtöjä ja saapumisia – Juuret-näyttely Stoassa, Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger Galleri Sinnessä

Stoajuuret-KhabitinLähdöt ja saapumiset ovat elämän perustapahtumia. Se, mitä löytyy niitten väliltä on muuttumista, joksikin tulemista. Eräänlaista välitilaa.
Stoajuuret-Khabitin
Amir Khabitin installaatio, taustalla Sattar al-Fertusin maalaus.

Lähtöjä ja saapumisia

Mustafa Alyasin, Sattar al-Fertus, Abdulamir al-Khatib, Timo Puohiniemi, Uzi Varon ja Adolfo Vera: Juuret
Stoa, Helsingin kaupungin kulttuuriasiankeskus 13.11-–25.11.2007


Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger: Afaryan
Galleri Sinne, Helsinki 16.11.–2.12.2007

 

Lähdöt ja saapumiset ovat elämän perustapahtumia. Se, mitä löytyy niitten väliltä on muuttumista, joksikin tulemista. Eräänlaista välitilaa. Juuret tai juurettomuus ovat myös yksilöllisiä kokemuksia, ne ovat yhteiskunnallisia tai/ ja psykologisia olemistiloja. Se tunteeko ihminen kuuluvansa tiettyyn perheeseen, etniseen ryhmään, poliittisesti ja taloudellisesti määriteltyyn alueeseen, jota kutsutaan valtioksi, on aina individualistisen kokemus ja valinta. Joskus tunteen, joskus järjen.


Muuttuvat identiteetit ja ”juuret”, muisti sisältävät usein yhteistä kuvastoa ja näyttäytyvät eri kulttuureissa samoina symboleina.


EU-MAN-yhdistystä (European Union Migrant Artists’ Network) on kymmenen vuoden ajan koordinoinut irakilainen taiteilija Amir Khatib (Abdulamir al-Khatib). Suomessa, Hollannissa ja Tanskassa samanaikaisesti perustetun yhdistyksen puitteissa eri kulttuuritaustaiset taiteilijat ovat esitelleet työtään Helsingin ohella muun muassa Venäjällä, Ruotsissa, Itävallassa ja Puolassa.


Maaliskuussa Kaapelin Puristamossa järjestettyyn yhdistyksen juhlavuoden päänäyttelyyn Kolmas kulttuuri osallistui 23 taiteilijaa viidestä EU-maasta. Marraskuisessa Stoan pienessä galleriassa teoksia oli näytillä viideltä taiteilijalta. Pääosassa olivat installaatiot, mutta esillä oli myös valokuvia ja maalauksia.


Stoassa Amir Khatibin installaatiossa Can fly roots  lensivät linnut, ehkä muuttohanhet, ehkä joutsenet jaloissaan kultaiset kaislat. Vai kahleet? Ovatko juuret kahleita, esteitä kohdata maailma ja toinen, vieras ihminen tai minuus. Khatibin installaatiossa narujen varassa ilmaan pingotettu musta tuoli –  vallan symboli? –  kasvoi kultaisia juuria. Tuoli asettui suhteessa halkeilevaan munaan, josta versoi pieniä oksia. Muna on universaali symboli maailman synnylle. Kalevalassa maailma syntyi sotkan munasta. Myös japanilainen, buddhalainen ja egyptiläinen mytologia kertovat maailmanmunasta.


Timo Puohiniemen installaatio Nykyaika puhui luonnon ja ihmisen puolesta. Vihreän ruohomättään keskellä on soraa, siinä kuivunut hento runko ja muutama maahan varissut lehti. Aluetta ympäröi suojakaide, jonka pietyssä yläosassa roikkuu musta (öljyinen?) solmio. Solmio ja kaiteet vangitsevat luontoa, elämää. Kuitenkin. Ruoho versoo savimaastakin.


Vera
Adolfo Vera, Unos reciben más y otros menos.

Myös Adolfo Vera jatkaa Kaapelilla keväällä nähdyn installaationsa They are coming työstämistä.  Päällimmäisellä tasolla teos kertoo afrikkalaisten venepakolaisten matkasta hatarilla veneillään koti Kanariaa, kohti EU:ta, työtä ja parempaa elämää. Matkaa, joka usein päättyy myrskyyn tai palautuslennolla lähtömaahan.


Stoassa pakolaisten paperiset veneet olivat muuttuneet pieniksi, perhosten kaltaisiksi olennoiksi suurissa airoissa. Meksikon mytologioissa perhoset symboloivat kuolleitten soturien, sankareiden sieluja – metamorfoosia, missä toukasta kasvaa  perhonen.


Eräänlaisia sankareita ja sotureita ovat myös nämä matkalla ”parempaan” menehtyneen ihmiset. Puiset melat, leipälapiot… joskus kissanpäiset, jotkut jo kaatuneina lattialla, ovat matkaajia ja veneitä suurempia.


Kuvaako Vera pakolaisten turhaa ponnistusta tavoittaa jotakin ei-todellista, elämää EU-Espanjassa vai ihmisen nostalgiaa, koti-ikävää johonkin, mitä ei ole. Monitasoiset installaatiot henkivät samanaikaisesti elämän haurautta ja voimaa.


Stoajuuret-Alyasin
Mustafa Alyasin.

Syyrialaisen Mustafa Alayasinin installaatio kuvaa shakkilautaa, josta osa kaareutuu kuin muistutuksena mustavalkoisen, suoraviivaisen todellisuuskuvan ja ajattelun turhuudesta. Stoan tiililattia muodostaa sopivan pohjan shakkiruudukolle. Teos on rakennettu suolasta, niinipuun kaarnasta ja hiilenpaloista. Juuret?  Joissain neliöissä, poltettuja tai osaksi palaneita kirjoja, jonkun keskellä kukka… ruusu? Koraanin kukkaset ja juuret, kirjatiedon ahtaus ja voima.


Mutta Stoan kaunis galleria on ahdas viidelle taiteilijalle ja niinpä teokset, erityisesti installaatiot syövät toisiaan. Veran lähes eteerinen installaatio katoaa osittain ikkunan takana kuultavaan maisemaan ja sotkeutuu Khatibin teokseen. Uzi Varonin valokuville pakolaisystävistä ei riitä huomio eivätkä Alayasin ja Sattar al-Fertusin sinänsä hyvät maalaukset toimi näyttelykokonaisuudessa.


Hamm-golden-cage
Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger: Notes on the Wall (Golden Cage) kromogeeninen digitaalivedos 2007 119,5 x 99,5 cm.

Tekstin käännös: GOLDEN CAGE It was forbidden for us to go outside to the village, because my father was a religious man. If we had gone outside, the men of village would have seen us. Daughter of the last Khan in Afaryan.

Yrjönkadulla galleria Sinnessä Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger luottavat dokumentoivaan tapaan kertoa identiteetistä, ihmisen ja maiseman muistista, niitten suhteesta. Siis myös juurista. Viiden vuoden ajan he ovat työstäneet näyttelyä iranilaisesta Ylä-Afaryan kurdikylästä, joka autioitui kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Nyt valtio on myynyt alueen hiekkayhtiöille ja lähivuosina kylän rauniot jauhautuvat osaksi Iranin betoniteollisuutta.


Kamanger on Afryanania hallinneen viimeisen khanin pojanpoika. Kirjoitetun, ”virallisen” historian sijasta kylän tapahtumista ja elämästä kertovat kyläläiset, joita on haastateltu Helsingissä ja Göteborgissa. Kuvasarja Notes on the Wall sijoittaa ihmisten muistot osaksi kylän autioitunutta maisemaa ja raunioita.


Naisen ääni kertoo kuinka Khanin naiset olivat sidottuja kotiin. He eivät päässeet kylälle, koska perheen ulkopuoliset miehet olisivat saattaneet nähdä heidät. Näin perhe olisi häväisty. Kylä oli naisille kultainen häkki. Vaikeinta oli kuitenkin Afaryanin orvoilla ja suvuttomilla. He joutuivat työskentelemään muiden palvelijoina.


Valokuvista, haastatteluista ja videosta koostuva ehjä kokonaisuus kadonneen kurdikylän historiasta oli rauhoittava elämys. Mutta viimeistelyn kokemusta seuraa helposti tunne opinnäytteestä. Ja ne ovat usein aika tylsiä.


Seija Vääränen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva kriitikko ja uskontotieteilijä.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä