Tulosta sivuKritiikit 6-07

3.11.2008 13.46

Mamma, tuo takki mua tuijottaa – Hanna Haaslahti, Tuomo Tammenpää, Heidi Tikka

Osasto-G txtLaitteet voivat näyttää sympaattisilta, koska ne on ihmistä varten muotoiltuja. Ubiikkikulttuuri on teknologian jatkuvaa läsnäoloa ihmisten arjessa.

Osasto-G txt
Tuomo Tammenpää.

Mamma, tuo takki mua tuijottaa

Hanna Haaslahti, Tuomo Tammenpää, Heidi Tikka
Forum Box , Helsinki, 30.11.– 29.12.2007


Hanna Haaslahden, Tuomo Tammenpään ja Heidi Tikan installaationäyttely Forum Boxissa esittää kysymyksen ympärillemme kehkeytyvän ubiikkikulttuurin irrationaalista puolesta. Ubiikkikulttuurillahan tarkoitetaan sitä, että teknologia on  läsnä kaikkialla kulttuurissa. Me olemme vasta nähneet ubiikkikulttuurin ensimmäisiä aamuruskon säteitä. Tutkijat olettavat, että pikapuoliin kaikki tekniset laitteet tulevat yhteisen sähköisen verkoston piiriin, jonka avulla niitä voi etäohjata.


Tuomo Tammenpää lähestyy teemaa menneisyyden kautta. Hän asettaa Forum Boxin pöydälle vanhan Commodore 64 -kotitietokoneen ja kehottaa kävijöitä tunnustelemaan, miten vuorovaikutus koneen kanssa sujuu Basic-ohjelmointikielellä. Monet eivät varmaan tiedä, mitä tämä kehotus tarkoittaa. Minä vanhana kotitietokoneharrastajana kirjoitin ruudulle reippaasti Print ”sujuu”, mikä sai koneen toistamaan sanan ”sujuu” seuraavalle vapaalle riville. Niin kuin pitikin. Jos teoksessa oli jotain muitakin tasoja, ne eivät nyt kyllä auenneet minulle.


Tammenpään toisessa työssä on kokoelma inhimillistetyn näköisiä vanhoja teknisiä vempeleitä ja leluja. Robotit, tietokoneet, soittimet ja muut on kytketty toisiinsa sähköiseksi järjestelmäksi, joka näyttää elävän omaa elämäänsä ja reagoivan sen ympärillä kiertelevän katsojan liikkeisiin.


Hyvä on. Koneilla on oma riippumaton elämänsä. Laitteet voivat näyttää sympaattisilta, koska ne on ihmistä varten muotoiltuja.  Ne synnyttävät inhimillisen vaikutelman, josta tietenkin myös näkee, että se on pelkkä illuusio. Ei oikeastaan tarvita paljoakaan, ja koneet voivat alkaa pyörittää ihmisten mielissä olevia illuusioita varsin sujuvasti. Niinhän ne jo monessa yhteydessä tekevätkin.

Hanna Haaslaahti: Time Experiment, installaatio.

Hanna Haaslahden teos on huoneen jakava screeni, jossa katsoja näkee oman kuvansa paperinuken kaltaisena leikkeenä. Tietokone ottaa lyhyitä videoleikkeitä, joita se sitten toistaa taaksepäin etääntyvässä aikaperspektiivissä.  Teoksen edessä voin katsoa, miten olen hetki sitten liikehtinyt, ja miten sitä ennen.


Minä ainakin jouduin teoksen edessä sellaiseen moodiin, että koin olevani tarkkailtavana. Yritin piiloutua kaksiosaista screeniä jakavan valkoisen palkin taakse peläten, että kone alkaisi toistaa jotakin sellaista elettäni, jota minun itse olisi kiusallista katsoa.


Haaslahden aikomuksena ei kuitenkaan ollut luoda mitään visuaalista panoptikonia vaan vain tehdä eräänlainen näyttämöllinen peili, jolla on muisti. Minusta teoksen äärellä ollessa herää kuitenkin vastuun kysymys: olen vastuussa niistä jäljistä, joita ruudulle tuotan. Ja toisinaan minun on niitä vaikea katsoa, toisinaan nyökkäilen omalle kuvalleni hyväksyvästi. Taide palauttaa ihmisen oman itsensä pariin.


Exoskeletons3
Heidi Tikka, Sarjasta Exoskeletons: Kaksi stereoskooppia ja rekonstruoitu takki, installaatio.

Heidi Tikan teos tutkii katsomisen ja pukeutumisen ulottuvuuksia. Kahden sisäkkäisen installaation kokonaisuus näyttää maailman mekaanisen, epähumaanin katseen näkökulmasta. Katsoja voi katsella itseään toisin silmin laitteilla, jotka on ripustettu katosta. Tai hän voi tutkia pukeutumisen ja katsomisen suhdetta pukemalla päälle takin, joka on varustettu kameroilla.


Takki osoittautuu eräänlaiseksi pakkopaidaksi:  hihat on johdettu taskuihin, joista käsiä ei niin vain saakaan pois, jos on antanut jonkun sulkea takin vetoketjun. Taskujen pohjalla on kamerat, jotka näyttävät takin ulkoliepeissä sen, mitä ihminen käsillään tekee taskujen yksityisyydessä. Eikä katsoja voi sille mitään, että hän tuottaa sen, mikä on katsottavana.


Toista takkia ei voi pukea päälle. Siinä on ulos päin kuvaavat kamerat. Takin katse kohdistuu aivan toisin kuin mikä ihmiselle olisi luonteenomaista:  kamerat on kiinnitetty takin selkäpuolelle ja kauaksi toisistaan. Katsoessaan elottomia kappaleita ihminen etsii niistä aina ensin omaa kuvaansa tai edes jotakin, mikä on ymmärrettävää ja tuttua. Se, että takilla on katse, on tällainen etäisesti humaani piirre. Mutta silti se on outo katse, toisen katse. Se piirtää ihmisvartalosta toisenlaista kuvaa kuin mihin me olemme tottuneet, erilaista kuin se, jolla tehdään rahaa.


Jonni Roos

Kirjoittaja on Hämeenlinnassa asuva toimittaja ja kriitikko.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä