Tulosta sivuKritiikit 6-07

3.11.2008 14.33

Statementtia kerrakseen – Lapin Taiteilijaseura

Ilkka--Juhani-Takalo-EskolaLapin Taiteilijaseura on jo vuosia tehnyt määrätietoista työtä rikkoakseen etelä-keskeisyyttä. Nyt Lappi rantautui Helsinkiin.

Ilkka--Juhani-Takalo-Eskola
Onkohan kuraattorinkin valta totalitaristista? Kuraattori Ilkka Juhani Takalo-Eskola halaa Kaija Kiurun tilateosta Koivupuu (2007). Taustalla Kalle Lampelan maalausinstallaatio Valta on luonteeltaan totalitaristista (2006).

Statementtia kerrakseen

Etelä-Napa
Galleria Rantakasarmi, Helsinki 8.12.2007 – 5.1.2008


Taide-elämämme pääkaupunkikeskeisyyden osakseen saamaa kritiikkiä on toisinaan ollut tapana vähätellä sillä argumentilla, että suurin osa taiteilijoista todellisuudessa kuitenkin vaikuttaa juuri pääkaupunkiseudulla. Onhan se vähän näinkin, mutta jäljelle jäävä taiteilijajoukko on sekin aika mittava, joten hyvää taidetta kyllä riittää jakautumaan pitkin Suomea.


Lapin Taiteilijaseura on jo vuosia tehnyt määrätietoista työtä rikkoakseen tätä etelä-keskeisyyttä. Yhdistys on järjestänyt isoja yhteisnäyttelyitä, joita on pidetty pääosin Lapin läänin ulkopuolella. Vuonna 2002 he olivat esillä Keravan taidemuseossa, vuonna 2004 Seinäjoen Taidehallissa. Ovatpa he vierailleet Ruotsinkin puolella, Luulajassa vuonna 2005. Nyt on sitten Helsingin vuoro. Näyttelyssä on mukana kaikkineen 39 lappilaista taiteilijaa. Kutsuttuna kuraattorina on toiminut Ilkka Juhani Takalo-Eskola.


Retki Suomenlinnan Rantakasarmiin on hyvä keino ravistella omia ennakkoluuloja ja stereotypioita. Kun kyse on lappilaisista taiteilijoista, mieleen tulevat välittömästi esimerkiksi Kalervo Palsa ja Timo K. Mukka – ja tietenkin myös Reidar Särestöniemi. Pohjoisen hulluus, kaikki mahdolliset angstit ja patoutumat luovuuden lähteenä. Ja kun kuraattorina on vielä toiminut rankasta jokamies-asenteestaan tunnettu Takalo-Eskola, olin menossa aivan toisenlaisen näyttelyyn kuin mihin sitten lopulta jouduin.


Takalo-Eskola on koonnut todellisuudessa varsin hillityn kokonaisuuden, jossa on edustettuna videota lukuun ottamatta kaikki nykytaiteen muodot. Ilmaisu vaihtelee abstraktista maalauksesta ja modernistisesta veistoksesta käsitteellisiin valokuviin ja esinekoosteisiin. On herkkää, on rankkaa ja on toki sellaistakin maalausta, jota näkee vähän turhankin usein. Mutta yhtä puuttuu: Lappia ja lappilaisuutta näyttelyssä ei juurikaan näe. Itä-Suomen läänistä saisi varmasti aikaan ilmeeltään melko samanlaisen näyttelyn. Tai vaikka Ahvenanmaalta.


Riikka-Jokiaho hauraat
Riikka Jokiaho, Hauraat, virkkaus, villalanka, 2004-07.
Tämä on aika häkellyttävää, sillä onhan paikallisuus ollut viime vuosina melkoisessa nosteessa, ja toisaalta identiteettitutkielmien suosio ei sekään ole vielä missään laskussa. On kuin Lapin Taiteilijaseura olisi halunnut Takalo-Eskolan tukemana antaa statementin, jonka mukaan he eivät ole sen kummallisempia kuin muutkaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun kävelin näyttelyn uudestaan läpi etsien juuri sitä lappilaisuutta.


Jossain toisessa yhteydessä esimerkiksi Pekka Hermanni Kyrön Lapin maisemat olisivat tuntuneet melko kliseisiltä, mutta nyt uppouduin innolla pieneen öljyvärimaalaukseen Paskaluottuma (2004). Ja olipa hän maalannut eräästä porostakin ison muotokuvan nimellä Muotokuva (2007). Siinä vasta statement! Marketta Nilsenin puupiirroksista erottui onneksi mytologista pohjoisten merkkien maailmaa, ja Eero Österbergin maalauksista tunnistin palsamaista angstia ja hulluutta.


Ja enköhän sitten kuitenkin uppoutunut kaikista pisimmäksi aikaa Kalle Lampelan monesta Gerhard Richter -tyyppisestä öljyvärimuotokuvasta koostuvaan maalausinstallaatioon Valta on luonteeltaan totalitaristista (2006). Ja statementia piisasi jälleen: Lampela oli liittänyt maalauksiinsa pitkä esseen ja luonnehdinnat kaikista muotokuvien kohteista, muun muassa Jasser Arafatista.


Lehdistötiedote lupasi lisää statementeja: näyttelyn yhteydessä julkaistiin erillisenä Takalo-Eskolan oma statement. Siinä kuraattori hehkuttaa omaa rooliaan kuin osaavana kapellimestarina. Hän on ”yrittänyt virittää visionsa näyttelystä visuaalisena orkesterina”. Ja edelleen: ”Uskon teemojen polyfoniaan, lajimme ja elämän yhteiseen matkaan. Jokainen työ on ainutkertainen taideteos, jonka tehoja muut voivat kasvattaa. Näin kuraattorin tulisi käyttää teoksia vastuunkantajina kokonaisuuden hyväksi – kuin valmentajan pelaajia.”


Sami-Evinsalo mysteerit-IV
Sami Evinsalo, Mysteerit IV, öljy kankaalle, 2007.

Onhan se tietenkin niinkin, mutta tosiasia on se, että kun 39 taiteilijaa ahdetaan Rantakasarmin kolmeen huoneeseen, on tulos kuitenkin juuri sellainen kuin paikallisen taiteilijaseuran yhteisnäyttely aina on, vaikka olisikin kyse kuratoidusta näyttelystä vapaan tarjonnan sijaan. Tilat ahdetaan täyteen, ja rationalisoiva estetiikka sille löytyy vaikka seuraavasta Takalo-Eskolan statementista: ”Lineaarinen ripustus on kuollut. Pitkälle pelkistetyt näyttelykokonaisuudet ja tyhjän tilan ylettömyys lamaannuttavat.” Sillisalaattia tällaiset näyttelyt ovat aina ja väistämättä – oli sitten kyse mistä tahansa paikallisesta seurasta, vaikkapa Helsingin Taiteilijaseurasta.


Tämä ei tietenkään himmennä lainkaan sitä, että kaikkien statementien ja ylisanojen jälkeen oli itse asiassa kiinnostavaa nähdä monenlaista taidetta sellaisilta taiteilijoilta, joiden töitä olen nähnyt aivan liian vähän. Näyttely oli itse asiassa varsin onnistunut – kunhan sitä oli ensin saanut karistettua omat ennakkoluulonsa ja sitten Takalo-Eskolan hybriksen pois. Sitten sitä vain katseli taidetta. Jostain piti, jostain ei. Joku teos herätti ajatuksia, joku toinen sai aikaan ehkä vähän kerettiläisiäkin assosiaatioita. Sellaistahan se lopulta on.


Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuuritoimittaja.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä