Tulosta sivuKritiikit 6-07

3.11.2008 14.41

“Taide on vain peili ajan hämärässä”

Bal-masque-nettiJuhana Blomstedt tunnetaan älyllisenä maalarina, jonka teokset ovat meditatiivisia ja pohdiskellen katsottavia.

Juhana Blomstedt

Taidemuseo Tennispalatsi, Helsinki 17.10.2007–6.1. 2008

Juhana Blomstedt: Bal Masque
Galerie Anhava, Helsinki 5.–28.10.2007

Juhana Blomstedt (1937) on nykytaiteemme raskassarjalainen. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän piti 1967 Pariisissa. Tänä syksynä Tennispalatsiin ja Galerie Anhavaan levittäytyvät näyttelyt juhlistavat sekä hänen seitsemänkymmenvuotisjuhlaansa että kuudelle vuosikymmenelle ulottuvaa uraansa – valmistuihan Blomstedtin ensimmäinen julkinen teos vuonna 1958 Helsingin suomenkieliseen työväenopistoon. Uusimmat teokset olivat esillä Galerie Anhavassa ja retrospektiivinen osuus nähdään Tennispalatsissa.

Bal-masque-netti
Juhana Blomstedt, Hibou, sarjasta Bal Masque, 2006. Kuva: © Jussi Tiainen.
Blomstedt tunnetaan älyllisenä maalarina, jonka teokset ovat meditatiivisia ja pohdiskellen katsottavia. Hän ei pidä konkretistiksi tai konstruktivistiksi leimaamisesta, hänen kohdallaan se olisikin typerää. Kuusikymmentäluvulla esittävät ja ei-esittävät pyrkimykset kietoutuvat hänen tuotannossaan yhteen. Sen jälkeen Blomstedt kiinnostui Victor Vasarelyn (1908–1997) tuotannosta. ”Kineettinen hahmotus on merkittävä osa uutta taidetta”, hän kirjoitti Vasarely-raportissaan vuonna 1959.

Kineettis-konkretistisimman vaiheensa jälkeen Blomstedt alkoi pohtia Lalli-aihelmaa ja maalata esittäviä Köyliö-maisemia. Tämän näyttelyn perusteella 1970-luvun ja 1980-luvun mielenkiintoisimmat maalaukset tuntuvat olevan Henkilö (1976) ja herkkävireinen Kuunteleva silmä -sarja (1980–1982), joissa abstraktit ja esittävät piirteet sekoittuvat täyteläiseksi maalaukselliseksi kokonaisuudeksi.

Viime vuosikymmeninä klassisen filosofian ja mytologian merkitys on noussut yhä selvemmin esiin, mikä näkyy varsinkin teosten nimissä. Esimerkistä käy Luola-sarja, jossa Platonin vertaus maailman luonteesta taustoittaa maalauksia.

Henkilo-netti
Juhana Blomstedt, Henkilö, 1976. Sara Hildénin taidemuseo. Kuva: © Kuvataiteen keskusarkisto, Seppo Hilpo.
Blomstedtin teokset vaativat katsojilta aikaa ja paneutumista. Hänen moni-ilmeinen maalauskielensä houkuttelee, mutta haastaa myös älylliseen kamppailuun. Katsoja joutuu tasapainottelemaan oman subjektiutensa ja maalausten objektimaisuuden välillä.
Muutamat Tennispalatsin näyttelyssä mukana olevat hiilipiirustukset avaavat kiehtovasti tapaa, jolla Blomstedt tekee taikojaan. Piirustuksia voisi näyttelyssä olla lisääkin, sillä ne ja taiteilijan Polaroid-valikoima auttavat ymmärtämään maalausten syntyhistoriaa. Nummen ateljeessaan Blomstedt on valokuvannut muutoksia, joita maalausprosessin aikana on tapahtunut.

Luonnosten ja muiden esitöiden kautta Blomstedtin ”kuunteleva silmä” paljastaa jotakin ominaislaadustaan. Se näyttäytyy tarkkaavaisuutena maalausten edessä, tilanteissa, joissa katselija (ja taiteilija) herkistyy ymmärtämään kuvallisen esittämisen keinoja: mitä väri on milloinkin, onko teoksessa liikettä tai syvyysvaikutelmaa ja miten kuva puhuu näkyvästä maailmasta.

Yksi Blomstedtin suosima aihe on Möbiuksen nauha, jatkuva pinta, jonka toiselta puolelta voi kulkea toiselle ylittämättä reunaa. Möbiuksen nauhan tavoin modernistinen maalaustapa kietoutuu Bomstedtin teoksissa filosofisen ongelmanratkomisen kuvallisiin muotoihin.

Mobiuksen-uni
Juhana Blomstedt, Möbiuksen uni I, 2003. Hämeenlinnan taidemuseo. Kuva: © Jussi Tiainen.
Jo päättynyt Galerie Anhavan näyttelyosuus oli vahvasti kokonaisuus, jossa ripustus soljui eleganttina ja silmää miellyttävänä. Tennispalatsin yläkerta sen sijaan on aika rankka ympäristö maalauksille. En ole aivan varma, onko ripustus onnistunut, mutta kiinnostava se on. Se kontrastoi teoksia toisiinsa, luo epäsuoria viittauksia ja rinnastaa taiteilijan esittävät ja ei-esittävät teokset toisiinsa. Lopputulos on parasta nähdä itse.

Näyttelyn yhteydessä WSOY on julkaissut Timo Valjakan toimittaman ja yhdessä näyttelyn toisen kuraattorin, Pessi Raution kanssa kirjoittaman juhlakirjan. Valjakan artikkelissa on perspektiiviä, sillä hän on kirjoittanut taiteilijasta aikaisemminkin. Rautio taas lähtee liikkeelle omakohtaisesta ihmettelystä. Hänen tekstinsä liikkuukin kiinnostavasti katsovan minän ja taiteellisen toiseuden välillä.

Parasta kirjassa ovat kuitenkin kolme Blomstedtin omaa tekstiä. Esseistä huokuu oppineisuus, intohimo ja perehtyneisyys. Suosittelen lukukokemusta lämpimästi niin taiteilijoille kuin taiteen harrastajillekin, sillä näistä teksteistä oppii sekä taiteesta että siitä kirjoittamisesta.

Juha-Heikki Tihinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva kriitikko ja tutkija

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä