Tulosta sivuKritiikit 6-07

3.11.2008 12.28

Tyyli ja tyylittömyys

Forsstrom VRAI-VISSari Kemppisen viimeistellyt linnat ja kultarasterilla maalatut palatsit kutsuvat verkkaiseen tunnelmointiin, Eila Maaret Forsström tekee psykologiset tunnetilat näkyviksi.

Eila Maaret Forsström ja Sari Kemppinen,

Galleria Heino 27.10.–18.11.2007

Eila Maaret Forsströmin Galleria Heinossa esittämissä uusissa teoksissa maalauspohjana on jälleen metallilevy ja ihmishahmojen kuvauksessa samaa välähdyksenomaista hetkellisyyttä, jota on nähty edellisissäkin näyttelyissä. Aiempaa enemmän uudet teokset liikkuvat abstraktiin suuntaan.

Esittelytekstissä kerrotaan Forsströmin kuvaavan psykologisia tunnetiloja ja hakeutuvan spontaaniin, impulsiiviseen maalaamiseen. Tähän pyrkimykseen varmaan liittyy kokonaisuudesta välittyvä keskeneräisyyden vaikutelma.

Teokset horjuvat tyylilajista toiseen, ja siveltimenjälkikin vaihtelee hieman kömpelöstä pikkutarkkuudesta maalaukselliseen tyylittelyyn niin, että paremmin tietämättä luulisi katsovansa vähintään kahden eri taiteilijan maalauksia.

Forsstrom VRAI-VIS
Eila Maaret Forsström: Vrai visage, 2007. Öljy alumiinille, 40 x 55 cm.

Forsstrom FANTASY
Fantasy landscape, 2007 Öljy alumiinille, 135 x 125 cm.

Escape-teos on kierreportaineen kuin still-kuva tyylikkäästä kauhuelokuvasta. Sateenkaarenväreillä ja mustalla kiiltävälle metallipohjalle maalattu Fantasy Landscape taas tuo mieleen jonkun new age -tyyppisen henkistymisoppaan kuvituksen.

Yhdessä maalauksessa nainen pitelee kädessään naamiota, ja taiteilija on vielä kehdannut antaa teokselle nimeksi Vrai visage, todelliset kasvot. Forsström ei totisesti kaihda kliseitä. Toistuvaa tematiikkaa ovat peilit ja heijastukset, sekä maalausten sisällöissä että paikoin näkyville jätetyssä metallipohjassa.

Miten tällainen jokseenkin kulunut kuvasto sitten sopii spontaanisuutta tavoittelevaan maalaukseen? Oikeastaan hyvin. Ihmisen mielihän on sekä kuvallisten että sanallisten luutumien kyllästämä. Kun mielelle antaa tilaisuuden olla vapaa ja spontaani, juuri kliseet saattavatkin ottaa ylivallan. Unet ovat tästä hyvä esimerkki.

Muistikirjaani oli Forsströmin näyttelyssä vieraillessani kertynyt vain yksi merkintä: ”teiniestetiikka”. En ole enää aivan varma, mitä sillä olen yrittänyt tarkoittaa, mutta jollain tapaa osuvalta se tuntuu. Luulisin, että kyseessä on jonkinlainen vilpittömyyden ja teennäisyyden tai tyylikkyyden ja tyylittömyyden välissä tasapainoilu. Tämä välissä oleminen tuntuisi olevan itsessään tärkeää, ei välttämättä tasapainon löytyminen.

Näyttelykokonaisuus on monella tapaa epäjohdonmukainen, ja paikoitellen se koettelee niin sanotun hyvän maun rajoja. Mutta mikäpä siinä, eikö tällainen rajankäynti ole juuri omiaan nykytaiteessa. Omanlaisensa viehätys näissä teoksissa eittämättä on.

Midaksen-palatsissa-I
Sari Kemppinen: Midaksen palatsissa I, 2007. Lyöntimetalli, akryyli, mdf-levy, 145 x 145 cm.

Midaksen-palatsissa-5
Midaksen palatsissa V, 2007. Lyöntimetalli, akryyli, mdf-levy, 55 x 50 cm.

Heinon takahuoneessa esittäytyy Sari Kemppinen kahdella teossarjalla, Castles Are Made of Sand ja Midaksen palatsissa. Hiekalle vedostetut linnat ja kultarasterilla maalatut palatsit kutsuvat verkkaiseen tunnelmointiin. Kaunista on.

Kemppinen kertoo teossarjojen käsittelevän elämän katoavaisuutta ja ahneutta, mutta teosten vahvuus taitaa olla enemmän esteettistä kuin sisällöllistä laatua, jos nyt sallitaan näiden alueiden erottaminen toisistaan. Hiekkalinnojen ja katoavaisuuden yhteys on sentään helposti hahmotettavissa, mutta palatsikuvia tuskin osaisi yhdistää ahneuteen ilman sarjan nimeä.

Forsströmin ja Kemppisen näyttelyt ovat minun silmääni sangen epäsuhtainen pari. Forsströmin näyttely on eri suuntiin tempoileva, välietappimainen katsaus tekijänsä tuotannon tämänhetkiseen tilaan, kun taas Kemppisen näyttely on harkittu, valmis kokonaisuus. Hillityssä hienostuneisuudessaan sitä voisi kutsua suorastaan pidättyneeksi.

Varmaan molempia näyttelyitä kohtaan oikeudenmukaisempaa olisi olla lainkaan suhteuttamatta niitä toisiinsa, mutta on kovin vaikeaa olla tekemättä niin, kun ne tarjoillaan samassa tilassa. Siinä missä yksi on sekä hyvässä että pahassa hiomaton ja keskeneräinen, toinen on ehkä liiankin viimeisen päälle viilattu.

Yllättävätkin rinnastukset voivat toisinaan olla hedelmällisiä, mutta nämä kaksi näyttelyä tuntuvat pikemminkin syövän tehoja toisiltaan. Sääli sinänsä, koska molemmissa on kuitenkin paljon hienoa ja kiinnostavaa.

Marja Lahelma
Kirjoittaja on Helsingissä asuva taidehistorioitsija.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä