Evelina Deicmane & Theo Mercier, Tales of Human Nature. Installaationäkymä Tallinnan nuorten taiteilijoiden biennaalista.

Valjut pidot

The Biennale of Young Artists
Consequences and Proposals
Rüütelkonna hoone, Tallinna 28.9–11.11.2007

Puolitoista vuotta sitten Berliinin Biennaalissa kuljin yhteen näyttelytiloista metallinpaljastimen ja israelilaisten turvamiesten tarkastuksen läpi. Rakennus oli entinen juutalainen tyttökoulu, joka oli toiminut saattokotina keskitysleirille. Vaikka luulin tapahtumaa ensin performanssiksi, tarkastus vaikutti kaikkiin rakennuksessa näkemiini teoksiin, joista monet tuntuivat mitättömiltä esinekoosteilta.

Vuoden 2007 Tallinnan nuorten taiteilijoiden biennaali on sijoitettu vanhaan kaupunkiin, Rüütelkonna hooneseen. Näyttely ei pidä melua rakennuksen historiasta, mutta ritarihuoneen menneisyys on läsnä. Tilassa ei juuri liiku katsojia, salivalvojia ei ole. Hieman ummehtuneen historian tuoksu alleviivaa tilan autiutta.

Näissä saleissa näytteille asettuu 28 taiteilijaryhmää tai taiteilijaa Consequences and Proposals (tapahtumia ja ehdotuksia) -otsakkeen alla. Heistä nuorin on syntynyt 1988 ja vanhin vuonna 1971. Useat taiteilijat ilmoittavat asuinpaikakseen kotimaansa lisäksi kaupungin, missä työskentelevät tai opiskelevat.

Tämä biennaali on nuorten pidot, mutta nuorilla on hieman valjut juhlat. Teoksissa törmään taideopiskelijamaiseen ajatuksen keskeneräisyyteen, esimerkiksi installaatioiden osat eivät limity toisiinsa avatakseen yhdessä jotakin uutta. Kun tilalla itsellään on muita tarinoita kerrottavana, taideteokselta vaadin paljon, jotta se saa minut joko unohtamaan missä seison tai tulemaan siitä tietoiseksi.

Berliiniläisen Nathalie Djurbergin (1978, Ruotsi) kaksi nukkeanimaatiota tuntuvat hyvin tehdyiltä. Se näkyy hahmojen luonteessa, teosten pituudessa ja toiston variaatioissa. Parhaillaan Kiasmassa, Carnegie Art Award -näyttelyssäkin esillä olevassa animaatiossa New Movements of Fashion kiinnostavaa on, että naisten välisen sisarellisuuden ja lämmön sijaan se kertoo naistenkin keskinäisestä kilpailusta ja vallankäytöstä. Animaation rytmi on kiusaajan tahto, jonka mukaan kiusattu tanssii.

Helsinkiläisen John Philip Mäkisen (1975) pilottitakki Children of the Revolution on ammattitaitoista käsityötä, mutta samalla salonkikelpoista nykytaidetta. Sen kantaaottavuus on helppoa, kaunista ja turvallista, se takaa ihmiselle – katsojalle, taiteilijalle, kuraattorille – helpotuksen, sillä siihen voi vaivatta peilata ajatuksiaan taiteen yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta.

Kansallisuus ihmisjoukon kuvaajana saa ajatuksissani yleensä kovin vähän sijaa, mutta puolalaisuus ja katolilaisuus pohdituttavat varsovalaisen Karol Radziszewskin (1980) teoksessa Fag Fighters. Taiteilija on roiskinut maansa homofobioita pitkin seiniä: huone on graffitein, valokuvin ja videoin esitetty väkivallan näyttämö, jonka yhdessä valokuvassa punaiseen villamaskiin naamioitunut mies raiskaa toisen miehen. Toisessa videossa näkyvät vanhan naisen kädet, jotka koneneulovat punaista vaatetta.

Teoksilla on yhteys, mutta sisällön joudun valitettavasti lukemaan näyttelyluettelosta: Taiteilijan mummo kutoo pojan pyynnöstä villanaamiot, hän hyväksyy pojan homouden eikä esitä mitään kysymyksiä. Teosidea jää harmittavasti kesken. Ja eivätkö juuri nämä kaksi teoskuvauksessa ilmi tulevaa asianlaitaa – ennakkoluuloinen mieli, tiedonjanon puute ja kysymättä jättäminen – ole rasistisen ajatuskehän ensiaskeleita?

Väkivaltaa on myös Berliinissä ja Riikassa asuvien Evelina Deicmanen (1978, Latvia) & Theo Mercierin (1984, Pariisi) Tales of Human Nature -installaatiossa. Siihen kuuluvat kehystetyt valokuvat esittävät kummallisten ihmiseläinten performansseja autiossa talossa. Kuvien väkivalta on mykkää ja ihmisten ilmaisu tukahtunutta. Ikään kuin he eivät tietäisi, mitä omalle eläimellensä (ja elämällensä) tekisivät – ja niin kuin tässä mykkyydessä olisi modernin ihmisen tragedia. Aggression itseen kohdistaminen on yhteiskunnan näkökulmasta sallitumpaa kuin sen ulospäin suuntaaminen, mutta onko se parempaa?

Kuvien lisäksi teokseen sisältyy halonhakkuupölkky, jonka päällä makaa pikkulintu. Pölkyn syrjään on lyöty kirves. Kirveen ja linnun väliin ei muodostu yhteyttä – molemmat vain lepäävät erillisinä alustalla, kuin kuolleet korut.

Kolmannen kerroksen perähuoneessa Tallinnassa ja Lontoossa asuva Merike Estna (1980) esittää oman maailmankuvansa. Näyttelyn taiteilijoista Estna on ainoa, jolla on tuotannostaan näytillä laajempi ote, mikä on sekä tekijän että katsojan kannalta merkittävää. Yksikään teos ei saa minusta ensisilmäyksellä huokausta irti, ja suhtaudun niiden vetovoimaan epäilevästi: Oman elämänsä sinisen kuplan esittäminen on viattomuudessaan pelottavan välinpitämätöntä.

Nowadays people are happy -paperikollaaseissa tekstisateenkaaret korostavat lehdestä leikattujen unelmaperheiden auvoa. Sateenkaaret kasvavat myös yhdeksänminuuttisen videon It can be dangerous to want to know why tausta-animaatioissa, etualalla viihtyvän naisen unelmissa. Kertojan ääni latelee otteita muun muassa A. Huxleyn dystopioista, mutta naisen tyyneys ja unelmat eivät näytä siitä häiriintyvän.

One grazy naked woman, who dared to be honest -videon tunnelma on outo ja ylittää juonen rakenteen. Yksin ollessaan teos olisi saattanut vampyyri- ja mykkäelokuvan estetiikan lainaamisen takia jäädä sekin vähemmälle tarkastelulle kuin nyt. Yhdessä nämä tyttönaisen ajatuksia tykittävät teokset tuovat kuitenkin vahvasti julki sitä ihmiskuvaa ja sitä maailmaa, jossa taiteilija teostensa kautta väittää asuvansa. Esitetystä ihmisen kuvasta kiinnostuu, vaikkei sitä omakseen tuntisikaan.

Jaana Kokko
Kirjoittaja on vuonna 1972 syntynyt taiteilija.