Tulosta sivuPääkirjoitus 6-07

Pk
Detalji kuvasta. B/SURMA-näyttelyn päätti seitsemän vuotta Burman vankiloissa lojuneen, nykyään Britanniassa asuvan Htein Linin performanssi.
Kuva: Riikka Kuoppala.

Onko nationalismeissa eroja?

Galleriaan tulee tummahiuksinen mies maaliroiskeiden kirjomissa housuissa, ja alkaa puhaltaa ilmaa mustiin kumihanskoihin. Hän kiinnittää ne toisen esiintyjän talvitakkiin, jäykistää hänet absurdiksi veistokseksi, jonka jalkoihin taiteilijakin talloutuu.

Pienessä galleriassa istuu joukko tyylikkäästi teini-iän ylittäneitä naisia, on siellä miehiäkin. Esitystä odotellessa kolmen naisen trio on (suomalaisugrilaisten?) rienariimien säestämänä kerännyt pahvilaatikollisen pikkuhousuja lähetettäväksi Myanmarin vallanpitäjille. Mietin, että mekö olemme nykypäivän radikaaleja? Vai vain kahdeksankymmenlukulaisia, jotka eivät tajua nauttia elämästä ja taiteesta ilman huonoa omaatuntoa?

Htein Lin saa performassinsa loppuun. Mustat kädet poksahtelevat rikki ja tilaan levittäytyy optimistinen vaatimus: valkoisissa kumihanskoissa lukee ”Free Burma”.

Tälläkö se Burma nyt sitten vapautetaan. Ei hemmetti. Mutta miten sitten? Mitenköhän Edelfelt, Gallén tai Järnefelt olisivat nykyburmalaisina tilanteeseen reagoineet? Olisivatko heidän tekonsa olleet järeämpiä?

Vai onko kyse kokonaan eri jutusta? Eikö tällä performanssilla tai Second Lifeen suunnitteilla olevalla virtuaali-Burmalla olekaan mitään tekemistä kansallisen identiteetin rakentamisen kanssa? No, tottakai on, ja pitääkin kai olla. Mutta olisiko tässä kyse ruohonjuuritasolta nousevasta kansalaisaktivismista, jolta puuttuu kansaa ylhäältä katsova asenne? Täytyy sanoa, että en oikeasti tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että suomalaistaiteilijoiden, siis näiden vielä elossa olevien näkökulmasta kyse on nimenomaan ihmisoikeuksien puolustamisesta. Kultakauden maalarit saivat kuitenkin tehdä työtään rauhassa ja valtion tukemina, eivät he vankiloissa viruneet toisin kuin esimerkiksi Britanniaan muuttanut Htein Lin ja monet muut.

Nykytaiteilijat haluavat kantaa kortensa kekoon ja tehdä sen, minkä voivat tässä pieneksi kutistuneessa maailmankylässä. Luoda vuoropuhelua erilaisten kulttuurivähemmistöjen välille, kuten B/SURMA-näyttelyn ideoinut Pekka Kantonen ja laulukuorossa mukana ollut Lea Kantonen ovat tehneet.

Suomessa taide ja valtio ovat autonomian ajan jälkeen ajautuneet aika kauaksi toisistaan. Entisistä kansallisvaltion rakentajista on tullut vapaasti rajojen yli vaeltavia paimentolaisia, anarkistisia yksityisajattelijoita.

Tosin koko yhteiskunta on tällä hetkellä anarkian tilassa, näin ainakin Marja Härmänmaa ja Markku Mattila väittävät Anarkismi, avantgarde, terrorismi -kirjan esipuheessa. Heidän mukaansa ”kapitalistisen järjestelmän läpimurto 1990-luvun Euroopassa aloitti porvarillisen anarkismin aikakauden”. Tätä he perustelevat sillä, että anarkismin tavoin markkinatalous ylittää valtioiden rajat. Ne molemmat siis ”tavoittelevat ’valtiotonta’ tilaa, joka mahdollistaa individualistisen toiminnan ja yksilönvapauden maksimoinnin”.

Kyseinen kärjistys voi toimia Keilalahden konttoritornien tasolla, vaikka epäilen vahvasti suuryritysten intoa yksilönvapauksien maksimointiin, elleivät kyseessä sitten ole johdon vapaudet. Mutta päteekö se sitten taiteeseen?

Moni taiteilija ainakin pelkää, että valtio ”keskittyy tukemaan sellaista taidetta, joka vahvistaa positiivisiksi ymmärrettyjä, mutta tarpeeksi eksoottisia ennakkokäsityksiä Suomesta ja suomalaisuudesta”, kuten Minna L. Henriksson tässä numerossa kirjoittaa.

Suomalaisuuksissakin kun on eroja.

Arja Elovirta

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä