Tulosta sivuKritiikit 6-08

5.12.2008 15.25

Turun dynaaminen barokkihahmo – Kauko Lehtinen

kaukolehtinen-sininen-taivaPiirtäjävirtuoosi Kauko Lehtistä ei tunnu pidättelevän mikään.
Kauko Lehtinen
Wäinö Aaltosen museo, Turku 10.10.2008–18.1.2009
Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 8.2.–30.3.2009

Jos barokkiin liitetään ilmiöiden moninaisuus, dynaamisuus ja avoimet sommitelmat, jotka pyrkivät laajenemaan ulos rajoistaan, on Kauko Lehtinen (1925) varsin barokkinen hahmo Suomen taiteessa.

Kun listaan liitetään vielä orgaaninen muoto, joka korostuu varsinkin Lehtisen taidokkaissa piirustuksissa, joita hänen takautuvassa näyttelyssään esitellään runsaasti, on lopputuloksena häkellyttävän rikas kuva siitä, miten moninaisin tavoin ehtymättä ryöpsähtelevä luovuus ja lahjakkuus voivat saada visuaalisen muotonsa.

Lehtisen mittava takautuva näyttely on myös hieno ja varsin tarpeellinen oppitunti taiteen lähihistoriasta. Tunnustettakoon heti, että esimerkiksi minulle kuva Lehtisestä on aina muodostunut muutaman informalistisen ”avaintyön” kautta, ja se on saanut riittää. Mestari on sijoitettu paikalleen, enkä ole juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, että läpimurtoa on seurannut neljä vuosikymmentä aktiivista taiteellista toimintaa.

kaukolehtinen-sininen-taiva
Kauko Lehtinen, Sininen taivas, 1963. Akryyli kovalevylle. Turun kaupungin taidekokoelma/ WAM. Kuva: Vesa Aaltonen.

Lehtisen tyylikirjo on melko laaja: mukaan mahtuu muun muassa ekspressionismia, informalismia ja uusrealismin materiaalikokeiluja. Pitkällä uralla kaikki sulautuu lopulta kokonaisuudeksi, jossa tyylipiirteillä ei ole enää mitään varsinaista merkitystä.

Lehtisen kansainväliset vaikutteet ovat nekin moninaisia: mukaan mahtuvat yhtälailla Rubens, Picasso, Tinguely kuin Rauschenbergkin – eikä Lehtisellä ole tainnut olla mitään tarvetta salailla innoittajiensa merkitystä. ”Turun Picassoksikin” aikoinaan nimitetty Lehtinen näyttää päinvastoin ottaneen esimerkiksi Picasson varsinaiseksi aiheekseen sen sijaan, että olisi vain ”saanut vaikutteita”, lainannut Picassolta tuttuja elementtejä ja tehokeinoja tai olisi silloin joskus 1950-luvulla pelkästään ”seurannut aikaansa”. Lehtinenkin näki 1970-luvulla Picassonsa uudestaan isossa näyttelyssä Pariisissa, ja kuluneet parikymmentä vuotta tuottivat epäilemättä aiheeseen uutta näkökulmaa.

Olen viime aikoina miettinyt paljon uransa jo aikoja sitten vakiinnuttaneiden taiteilijoiden keinoja pysyä elossa taidehistorian väistämättömässä kuolinsyleilyssä, ja luulen että jatkuva avoin uteliaisuus – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – on paras tae työn jatkumiselle. Kun uteliaisuuteen liitetään vielä iän tuoma viisaus, nöyryys ja suhteellisuudentaju, on ennuste melko hyvä.

Tällainen Lehtisellekin selvästi ominainen uteliaisuus saattaa tietenkin tuottaa eklektismiä, jota puhtaamman modernismin lipunkantajat vieroksuvat, mutta parhaimmillaan se avaa uusia näkökulmia. Ja turha kaikkia töitä on nimittää mestariteoksiksi. Välin on hyvä avata prosessejakin, ja varsinkin Lehtisen runsaan piirustustuotannon kautta katsojalla on hyvä tilaisuus nähdä se, miten ajatus väliin karkaa osuakseen sitten taas kohdalleen.

Parhaimmillaan lopputulos on huikea. Virtuoosimaista piirtäjää ei mikään tunnu pidättelevän. Dynaamisuus ja orgaanisuus lakkaavat olemasta pelkkiä neutraalin luokittelevia termejä, joilla voidaan kuvata tietynlaista tapaa vetää viivaa. Mestarin käsissä dynaamisuus ja orgaanisuus alkavat huimata katsojaa, eikä kyseessä ole vaiva sisäkorvan tasapainoelimessä vaan taiteen rajattomuuden lihaksi tuleminen.

Otso Kantokorpi
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä