Tulosta sivuPääkirjoitus 6-08

katunakyma Songzhuang crop
Katunäkymä Songzhuangin taiteilijakaupungista. Kuva: Jukka Järvinen
Minne tuuli tytön kuljettaa?

Kolmetoista vuotta sitten olin tutkijana New Yorkin yliopistossa ja asuin ensin Joshua Neusteinin, sitten turkkilaisen, vahvasti Fluxus-jengiin linkittyneen Sükran Azizin alivuokralaisena. Neustein viimeisteli juuri Venetsian biennaaliin suunnittelemaansa teosta The Possesed Library, joka oli esillä Israelin paviljongissa.

Tuolloin Chelsea Manhattanin länsilaidalla oli epämääräistä varastoaluetta, jonka tyhjentyviin halleihin oli pesiytynyt ”syntistä” klubielämää. ”Transvestiittejä, fetisistejä, SM:ää, just name it, alue oli varsinainen seksin tavaratalo”, suomalaisillekin tuttu White Box -gallerian johtaja, espanjalaissyntyinen Juan Puntes selittää.

Nykyään paikalla on yli neljäsataa toinen toistaan hienompaa taidekauppaa. Tosin White Box on juuri muuttanut Boweryyn, jonne The New Museumin uudisrakennus houkuttelee erilaista kulttuuri- ja bisnesporukkaa, ellei talous sitten täysin romahda. Paikalliset puotien pitäjät voivat siis olla monestakin syystä huolissaan.

Reilussa kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon muutakin. Suomalaiset taiteilijat ovat saanet hyvän jalansijan kaupungin galleriakentässä, Eija-Liisa Ahtila Mary Boonella, Salla Tykkä ja brittiläissyntyinen Charles Sandison Yvon Lambertilla sekä pitkään New Yorkissa esillä ollut, nykyään Yancey Richardson Galleryn taiteilijoihin kuuluva Esko Männikkö ovat vain jäävuoren huippu.

Taiteen kansainvälistymisestä ja ministeriöiden vientistrategioista minun piti tässä numerossa kirjoittaa enemmänkin, mutta toisin kävi. Joka tapauksessa yksi mietinnän arvoinen kysymys on esimerkiksi viennin ja kansallisen ideologian kytkeminen toisiinsa. Voisiko vientirahoilla koota temaattisia näyttelyitä, joissa mukana olisi muitakin kuin suomalaisia? Silloin huomio kiinnittyisi enemmän sisältöön kuin kansallisuuteen. Mietin myös voisiko ruohonjuuritason satsauksilla saada jotain aikaiseksi?

Esimerkiksi Erkka Nissisen tie Lombard-Freid Projects -galleriaan avautui hänen hollantilaisen residenssikumppaninsa ansiosta. Nissinen debytoi New Yorkissa näyttelyllään Vantaa, sarjalla videoita, joissa animoitu aineisto yhdistyy videokuvaan absurdissa paulmccarthy-hengessä. Hysteeristä, mutta ei kovin arktista!

Myös Kim Simonsson päätyi Nancy Margolisin galleriaan residenssikontaktin kautta. Häneen Kanadassa tutustunut kriitikko suositteli taiteilijaa keramiikkapohjaisiin teoksiin erikoistuneelle Margolisille. Sittemmin gallerian taiteilijoiden joukkoon on tullut myös Vesa-Pekka Rannikko.

Hyvin organisoidut residenssit voivat siis tuottaa arvokkaita kontakteja. Ja ainahan voi tehdä niin kuin newyorkilaiset taiteilijaystäväni aikanaan: muuttaa johonkin taiteen keskukseen. Taloudellisten turbulenssien pyörittäessä taidemaailmaakin matkan suuntaa kannattaa kuitenkin ehkä miettiä. Josko lähtisikin vaikka Istanbuliin – tai Kiinaan?
    
Oma suuntani ei vielä ole selvä. Päätoimittajakauteni sattui hankalaan siirtymävaiheeseen, jonka kipupisteet saadaan toivottavasti nyt laukaistua. Kolme vuotta on lyhyt aika muutoksen tekemiseen, mutta paljon enemmän olisi saatu aikaan, ellei joku olisi koko ajan seisonut jarrun päällä. Vanha laiva kääntyy hitaasti, kuten jo vuosi sitten kirjoitin.

Maaliskuussa aloittavalla päätoimittajalla on kuitenkin kaikki edellytykset onnistua: rahaa kehittämiseen on ja päätoimittaja voi nyt myös päättää sen käytöstä. Lehden hyvästä tilanteesta ja lukijoiden palautteesta päätellen tuntuu kuitenkin siltä, että jotain tuli tehtyä oikein. Nöyrä kiitos tuesta ja kannustuksesta. Ja kiitos myös kaikille avustajille, teidän kanssanne oli ilo tehdä Taidetta!

Arja Elovirta


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä