Tulosta sivuProfessori muovailee maailman, Villu Jaanisoon haastattelu

Professori muovailee maailman

Jaanisoo
Kuva: Timo Setälä
Haastattelija: Pessi Rautio

Villu Jaanisoo aloitti helmikuussa Kuvataideakatemian kuvanveiston professorina. Jaanisoo haluaa opettaa perusasioita, haluaa että koulussa tehdään töitä ja on mielestään parempi taiteilija kuin ennen.

Villu Jaanisoo valmistui kuvataiteilijaksi Eestin taideakatemiasta vuonna 1989. Opiskeluaika oli siis koko lailla eri yhteiskuntaa kuin se, johon hän taiteilijaksi valmistui.

– Miltä tuntui valmistua tuollaisena murroskautena?
– Koulu oli tuolloin, ja on vieläkin, oikeastaan ainoa vaihtoehto Eestissä jos halusi taiteilijaksi, ei ollut oikein vertailukohtia sen suhteen mitä muuta olisi voinut olla. Kun taidetta opiskeli, se oli kuitenkin enimmäkseen suhteellisen hauskaa, sellaista hassutteluaikaa. Olin silloin aktiivinen nuori mies, mutta ei yhteiskunnallinen muutos vaikuttanut valtavan paljon henkilökohtaisesti.
Nyt vain tuntuu vähän vieraalta katsoa sitä sukupolvea, joka ammentaa siitä, että heitä on sorrettu aikoinaan. 

Jaanisoo oli koulussa, josta hän valmistui, kuvanveiston professorina vuosina 2006–08; juuri ennen kuin hän tuli valituksi samaan työhön Suomen Kuvataideakatemiaan. Pirkkalassa taiteilijavaimonsa Hanna Jaanisoon kanssa jo pitkään asunut Villu matkusti tuolloin tiuhaan Suomen ja Viron väliä.

– Voiko Eestin koulusta ammentaa jotakin suomalaiseen taidekoulutukseen?
– Enemmänkin voi ammentaa siitä, mikä ei toimi, nykyäänkään. Vaikka minulla oli viisivuotinen pesti, lopetin sen kahden vuoden jälkeen, sillä minun käsitys siitä mitä opettaa ja miten oli niin erilainen kuin koulussa muuten. Vaikka siellä on kuitenkin vallalla uusi sukupolvi – minun ikäiseni ovat nyt aktiivisia koulussa – niin menetelmät on kuin 80-luvulta. Koulua kyllä uudistetaan, mutta ylhäältäpäin. Tuntuu että opiskelijat ovat joskus viisaampia kuin henkilökunta, he ainakin tietävät mitä he haluaisivat. Tietysti siinä vaikutti myös se, että kyllä ne laivat kävi turhan tutuksi.
Mutta se on selvää, että Kuvataideakatemiassa pystyn vaikuttamaan paljon enemmän omaan opetukseeni.

– Miltä on Kuvataideakatemia sitten yhdeksän kuukauden kokemuksella vaikuttanut?
–  Ainakaan ihmiset ei tee kovin paljon töitä. Mielenkiintoista on myös se, miten ihmiset ajattelee kritiikkitilaisuuksissa – tai ei ajattele. Tuntuu, että jos kysyy ”miksi”, se on melkein loukkaus. Ongelmana on ollut se, ettei viime aikoina ole ollut jatkumoa opettajissa ja opetuksessa. Opiskelijat on jätetty omilleen. No, minun mielestäni perusopetuspaketti pitää tarjota.

– Ihan mallipiirustusta ja muovailua vai?
– Kun Tallinnan kouluun meni, niin sellaisen kuitenkin sai. Joku osa opetuksesta pitäisi olla täälläkin tekniikkaa ja materiaalioppia. Sitä ei nyt oikeastaan ole.

– Sehän kuulostaa ihmeelliseltä?
– Kyllä se on ollut näin. Kuvataideakatemiassa on ollut itse asiassa esimerkiksi saven käyttö kielletty. Se voi olla maailmanhistorian ainoa taidekoulu, jossa ei ole saanut käyttää savea. Alkuaan syynä siihen kai on ollut koulun homeongelmat.
Minun mielestäni koulussa pitää olla muovailua. Ajattelin myös pitää esimerkiksi ”tasapainokurssin”, jossa yhdistyisi vaikka jooga ja muovailu. Sen kautta opittaisiin hallitsemaan ihmisen anatomia ja sen tasapaino.
Jos mitään ei opeta, jos on täydellinen vapaus, niin helposti kaikki työt näyttävät samalta, kuin roju kirpputorilla.

Itse Jaanisoon taiteessa kiinnittää huomiota se, kuinka erityyppisiä materiaaleja hän on aikojen mittaan käyttänyt: kiveä, tv-kuvaputkia, kaiuttimia, terästä, tulitikkuja, lasia, loisteputkia, puuta, kumia, kuparia, jäätä ja savea. Itse asiassa koko nykykuvanveistossa jo jostakin 1980-luvun ”uudesta brittiläisestä kuvanveistosta” lähtien luonnehtii materiaalien moninaisuus, se kuinka monia aineita kuvanveistäjä voi käyttää taiteellisen tarkoituksensa saavuttamiseen.

– Miten tätä kaikkien materiaalien hallintaa voi opettaa?
– Ei sitä voikaan. Mutta siitä ei voi tehdä johtopäätöstä että ei opeteta mitään. On opetettava ongelmanratkaisua, ja sitä että osaa hakea tietoa. On jo kirjoitettu paljon siitä, kuinka kuvanveisto on nykyään sitä, että pitää soitella puhelimella ja neuvotella, kun ennen se oli sitä, että piti vääntää ateljeessa.
Välillä törmää koulussa sellaiseen asenteeseen materiaalien kanssa, että ”sun on pakko tietää, sä olet professori”. En minä tiedä. Silloin pitää sanoa, että soita sinne ja sinne ja kysy.

Toisaalta on myös vähän niin, että jos on ollut kurssi jostakin tietystä tekniikasta tai materiaalista, niin se onkin sitten ainoa keino, jolla yritetään tehdä kaikki.

Kaikki on mahdollista


– Ennen kuvanveistäjän ammatti-identiteetti suhteessa muihin taiteilijoihin saattoi perustua juuri materiaaliin, ja sen mukanaan tuomaan melkoiseen fyysisyyteen: hakattiin kiveä, taltattiin puuta tai valettiin kuumaa pronssia. Onko nykyään kuvanveistäjällä omaa ammatti-identiteettiä suhteessa muihin kuvataiteilijoihin?
– Minusta on hauska huomata, että myös isossa maailmassa on jälleen alettu sanoa: kuvanveistäjä. Ehkä ainoana taiteena kuvanveiston oma maailma on kaikilla aisteilla koettava konkreettinen maailma, ihan samoin kuin tämä eletty maailma. Kuvanveiston oleellisena osana ei ole illuusio, johon oikeastaan melkein kaikki muu taide perustuu.

Toisaalta tuntuu että viime aikoina on esimerkiksi kirjoitettu puoliväkisin ”installaatiosta”, vaikka kyseessä olisi ihan objekti. Joskus on tuntunut, että nykytaidetta on vain videot tai se, että tarjoaa keittoa puistossa.  Jos on niin, kun nykyään on, että sisällön pitäisi olla ratkaiseva, niin eihän sillä pitäisi olla väliä, onko teos savea, tai vaikka suklaata.

Jaanisoon suuri julkinen teos Kaikki on mahdollista julkistettiin lokakuun alussa Helsingin Viikin yliopistoalueella. Autonrenkaista tehty gorillaveistos on ensisilmäyksellä humoristinen, mutta loppukatsannossa vakava kommentti, kun tajuaa sen ympäristön, jossa sijaitsee biotieteiden laitoksia: onko kaikki tosiaan mahdollista?

– Minkälaista on tällä hetkellä oma taiteellinen työskentelysi?
– Oikeastaan minusta tuntuu että se, mistä on itse kiinnostunut on tullut kapeammaksi. Tuntuu että nyt minua kiinnostaa perinteisesti veisto – ihan veistos ja sen rajat: mihin veistos loppuu. Viikin teos tosin saa olla viimeinen autonrengasteos.

Monumentit ja tärkeät asiat


Materiaalit ja tekniikat kuitenkin ovat aina osa sisältöä. Jaanisoo on tehnyt esimerkiksi myös ääneen perustuvia teoksia kuten Aalto ja Pelko vuodelta 2008, mutta niissäkin kaiuttimien metsä on samalla kouriintuntuva visuaalinen elementti. Vahvasti materiaalisten teosten veistäjä Jaanisoo toisaalta esittelee nyt innostuneena seuraavaa teossuunnitelmaansa, joka on valtaisa videolla valmistettu veistos, kolmiulotteinen iso pää.

– Niiden ääniveistosten kiertäminen eri näyttelyissä saisi jo kohta loppua, kun ne on niin työläitä pystyttää. Ehkä niiden teosten yksi yllätys on siinä, että yritetään tehdä ääni aika matalalla teknologialla.
Mutta videokin voi olla tavallaan kuvanveistoa, jos se käsittelee tilaa. Ei pidä liikaa miettiä mihin lajiin kuuluu. Haluaisin tehdä sen kuitenkin ilman ääntä.

– Onko se jo vähän maneeri, että videoteoksessa on aina oltava jonkinlainen matalasti muriseva äänimaailma?
– Varmaan siinä on sitäkin. Kuinka paljon päitä pistettiinkään aikoinaan jalustan päälle. Nyt on uudet esittämisen kliseet.  
Jaanisoo on tehnyt aika lailla julkisia ja tilaustöitä Suomeen ja Viroon, hänen curriculumissaan niitä on liki kolmekymmentä. Yksi kuuluisimmista on Estonia-laivan uhrien muistomerkki Tallinnassa vuodelta 1996.

– Miten näet julkisen teoksen tilanteen nyt?
– Minua kiinnostaa kuinka julkisen teoksen tilanne muuttuu. Viikin teos oli esimerkiksi ympäristötaidekilpailu, ja olin ainoa joka esitti veistoksen. Mutta nyt onkin kuulemma mahdollista, että ympäristötaidetta on myös objektimainen teos, joka käsittelee teemanaan ympäristöä.

Tilanne oli kyllä mennyt yleisesti julkisessa taiteessa vähän sellaiseksi että ”ympäristöteos” on hyvä, ja ”veistos” on paha. No toisaalta, onko se suihkukaivo sitten paha, vain sen takia että se on pysyvä teos?

Estonia-muistomerkki oli kilpailu, joka voitettiin arkkitehti Jorma Mukalan kanssa. Virossa on jo taidekoulutuksesta lähtien perinteisesti ihan selvää tehdä yhteistyötä alusta lähtien arkkitehdin kanssa tällaisissa monumenteissa. Yritettiin tehdä niin, ettei se ihan suoraan kuolleista lapsista kerro. Sitten yleisessä mielipiteessä siihen tietysti haluttiin lisätä kuolleita lapsia. Toisaalta taas miltei kaikki taidealan ammattilaiset ovat siellä sanoneet, että siinä teoksessa on melkein kaikki viat.

Kyllähän jonkin muotokuvan tekeminen – niitäkin olen tehnyt – on kiinnostavaa, mutta onko se sitten taidetta vai vain taitoa?

Suomessa on monet asiat kuitenkin niin kummallisia. On vähän epäselvää, ajatellaanko täällä että onko parempi, että julkinen teos on suhteessa katsojaan, vai sen arkkitehtoniseen ympäristöön. Monissa kaupungeissa muualla maailmalla on paljon ihan sellaisia ihmisen kokoisia teoksia, tai jos on vaikka koiran kanssa kävelyllä, niin miksei vaikka teoksia suhteessa koiran kokoon.

– No, olet jo aika lailla saavuttanut asioita taiteilijana, miltä nyt tuntuu?
– Kyllä minä parempi nykyään olen. Ei ole niin paljon pelkkää halua näyttää. Minuun on vaikuttanut muun muassa vanhempi eestiläinen taiteilija, aivan toiselta alalta kuin minä, maalari Peeter Mudist, joka sanoi kun hänet kerran tapasin, että paras tilanne on, kun teokset syntyy silloin kun on niin tylsä olo, että kaikki leffat on nähty, kaikki ihmiset tavattu. Silloin ei yritä niin hulluna yrittää näyttää, että osaa. Silloin tekee vain sen mikä on oleellisinta.

Minä yritän tehdä niitä asioita, mitkä minua huvittaa. Ja olen ihan vilpittömästi innoissani omista hommistani. Joskus jotain on tietysti pakkokin tehdä, kuten jos on joku kilpailu tai muu deadline.
Senkin on tajunnut, että taide ei kuitenkaan ole se tärkein asia elämässä, sellaisia ovat paremminkin esimerkiksi ihmissuhde, rakkaus, perhe tai koirat.

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä