Kauneuden taakse

Toisinaan jaksetaan muistuttaa, että kyllä kauniissakin päässä voi olla tärkeitä ajatuksia. Taustallahan tässä on ajatus, että kauneus voi helposti kietoa pauloihinsa niin, ettei tule miettineeksi mitä kaunis tahtoo sanoa.

Jos ihmisten suhteen on näin, kyllä niin on taiteessakin. Mikä olisikaan tiivistyneempää kauneutta kuin koru: se, jolla kauniista päästä voidaan saada vielä kauniimpi. Mutta osa nykyisistä korujen tekijöistä tahtoo muistuttaa, että kauneuden lisäksi koru voi tahtoa sanoa jotakin, että koru voi välittää muitakin arvoja kuin jalokivien arvoa. Silloin kun tähän suuntaan mennään, aletaan helposti puhua kultasepäntyön asemesta korutaiteesta.

Taide onkin siis jonkinlainen synonyymi syvällisyydelle, sille että kauniin pinnan alla on isompi asia. Tähän asiaan puuttuu moni artikkeli tässäkin lehdessä. Esimerkiksi Tapio Wirkkala oli muotoilijantyönsä lisäksi kuvanveistäjä. Hänen veistostensa kutsuminen taiteeksi oli kuitenkin joskus vähän ongelmallista  – ehkä taas juuri siksi, että ne ovat niin kauniita, ettei ole helppo nähdä niiden takana ajatuksia.

Taideteollisuus on koko sen historian aikana tietysti tähdännyt tarkoituksessaan toimivien esineiden suunnitteluun. Esineen funktionaalisuus on riittänyt ajatukseksi sen mahdollisen kauneuden takana. Mutta kun designesine alkaa hukata käytännöllistä tarkoitustaan, sille ei kauan enää silkka kauneus riitä. Kyllä sen pitää alkaa sanoakin jotakin.

Bauhaus oli modernin taideteollisuuden syntysija, jossa esinesuunnittelun taustaksi haluttiin taiteellista hahmottamista, jota saattoi saavuttaa vaikkapa maalaustaidetta harjoittamalla, tekemällä vapaata taidetta. Tässä sai jatkoa vanha, mutta harvemmin tietoisesti ilmaistu käsitys, että edes pelkkä käyttötarkoitus ei riitä esineelle, sen on saavutettava myös itsessään merkityksellistä taiteellista kauneutta.

Tämän kaiken takia joskus esitetty kysymys, miksi silkka kauneus ei enää riitä taiteessa, on hölmö. Ei se ole koskaan riittänyt. Taidehan ilmestyy kuvaan vasta kun kauneuden takana on jotakin.

Sitä paitsi, ei ”silkkaa kauneutta” ole olemassakaan. Kauneus on sekin aina opittua. Muistan kuinka aikoinaan pidin hevosta ihan mukiinmenevän näköisenä eläimenä, jolla kuitenkin oli suhteessa vartaloon vähän liian ohuet jalat. Ettei se ihan täysin kaunis ollut. Kun aloitin aikuisena hevosharrastuksen, huomasinkin muutaman vuoden päästä ihailevani harvoja asioita niin paljon kuin hyväkuntoisen hevosen olemusta. Se oli kaunis, jos joku.

Eikä edes kaunis maisema ole aina ollut niin kaunis kuin nyt. Siihen piti osoittaa ja sanoa, että tässäpä on kauneutta. Sellaisessa prosessissa on esimerkiksi romantiikan maalarilla Caspar David Friedrichillä sormensa pelissä. Ja Friedrichin maalaukset ovat kieltämättä nykykatsojan silmään äärimmäisen kauniita. Mutta eivät ne ole siksi koskettavia, vaan siksi, että niiden kauneuden voi arvella sanovan jotakin ihmisen osasta.

Käsitetaiteilijat olivat huomanneet tämän kauneuden ja merkityksellisyyden epäyhteyden. Niinpä he hylkäsivät esineen, jotta ajatukset eivät kiinnittyisi ”kauniiseen päähän” ja alkoivat selostaa teoksen perimmäistä tarkoitusta esimerkiksi tekstillä – visuaalisesti neutraalimmalla välineellä.

Mutta kun käsitetaiteen veteraanit nyt pitävät näyttelyn Espoon EMMA -museossa, mitä näemmekään: hirmuisesti tekstiä,  joka kuitenkin huolellisesti paneeleille aseteltuna muodostaa huiman elegantteja taidetiloja. Se on Kaunista.
Mutta mitä he tahtoivatkaan sanoa? En oikeastaan muista.

Pessi Rautio