Tulosta sivuTeemoista tarinoihin. Keskustelua 2000-luvun ensikymmenestä

00 2

Teemoista tarinoihin

2000-luvun ensikymmen tuijotti numeroihin ja vapautui

 

Taide-lehden 50-vuotisjuttusarjassa ollaan päädytty meitä lähimpään vuosikymmeneen 2000–2009. Miltä näyttää nyt, oliko se totaalinen nollakymmen vai uljas kaksituhattaluku? Taide-lehden toimitukseen kokoontuivat asiaa pohtimaan taidekriitikko ja Mäntän kuvataideviikkojen tuore toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinen (1959), kuvanveistäjä Antti Keitilä (1966) ja Vuoden nuori taiteilija, taidemaalari Anna Tuori (1976).

 

Pessi Rautio: Tämä viimeisin vuosikymmen tuntuu varmaan vaikeammalta hahmottaa kuin jotkin aikaisemmat?


Anna Tuori: Siinä mielessä, kyllä, että taiteessa pluralismi on varmaankin hyvin vahva, verrattuna vaikka johonkin 1960-lukuun.


Antti Keitilä: Kun luin näitä Taide-lehtiä läpi, niin melkein jokaiseen jutun viereen tuli ”ei pidä paikkaansa” tai ”ei kai nyt ihan noin” -kommentti. Näin läheisistä asioista on kai kullakin niin erilainen mielikuva kuin lehtijutun perusteella näyttäisi olevan. Melkein ainoa asia, josta en voi olla toista mieltä on se, että lehden muoto muuttui suorakaiteesta neliöksi 2003.


Rautio: Niin, miten teidän 2000-lukunne kului?


Tuori: Valmistuin silloin, lopputyönäyttely oli 2002. Sitten oli näyttelyitä, Kuvataideakatemian galleriassa, Kluuvissa, Anhavassa. Oli Ars Fennica. Tämä on ollut aika tarkkaan minun ensimmäinen ammatillinen vuosikymmeneni.


Keitilä: Tein hyvin paljon samaa kuin nyt, olen valokuvannut ja yrittänyt tehdä veistoksia. Isot asiat eivät ole muuttuneet koko aikana.


Tiina Nyrhinen: Minä pidin taukoa 90-luvun lopulta alkaen taidekriitikon työstä. Olin täysin loppuunpalanut sen Hesarin freelance-kriitikkokauden jälkeen. Olin sitä mieltä että ei enää ikinä näitä taidehommia. Mutta sitten kuitenkin tulin pikkuhiljaa mukaan vähän takaoven kautta. Toimitin Grafiikanlehteä, aloin tehdä Aamulehteen kritiikkiä, se ei ollut niin julma paikka kuin Helsingin Sanomissa. Olin siellä pari vuotta kulttuuritoimittajanakin, tein opintoni loppuun, olin työttömänäkin ja nyt sitten aloitan Mäntässä. Tampereella olen kuitenkin viettänyt koko tämän ajan. 


01 3


Rautio: Miltä aikakauden Taide-lehti näyttää nyt katsottuna?


Keitilä: Jyrki Siukosen tekstit tuhosivat minun ennakkoajatukseni siitä, että jutut olisivat olleet lyhyempiä kuin joskus aikaisemmin.


Nyrhinen: Kyllä Otso Kantokorven myötä kuitenkin tiukimpien teoriatekstien osuus väheni aika lailla.


Keitilä: Lehdestä tuli ehkä vähän nopeampitempoisempi, kevyempikin, hyvässä mielessä. Vaikuttaa että keskusteluja ja väittelyitä syntyi tosi paljon, mielipidekirjoituksia oli lehdissä paljon.


Rautio: Keskustelualoitteita ei tunnu nykyään tulevan ollenkaan noin paljon kuin vuosikymmenen alussa. Olisiko nyt niin, että kun on nettiin kirjoitettu, tuntuu että julkinen keskustelu on siinä jo käyty?


Tuori: Netti tarjoaisi kyllä tietyn nopeuden keskusteluun, Taide-lehdellekin. Mutta näissä alkupuolen lehdissä painottuvat katsaukset kotimaiseen taidetarjontaan ja vieläpä niin, että tuntuu kuin vaikkapa TM-gallerian ja Scupltorin näyttelyistä on arvio useammin kuin museonäyttelyistä. Jää vähän epäselväksi, mitä tapahtuu ulkomailla. Arviot sieltä ovat sattumanvaraisempia, ja silloinkin aika usein vanhasta taiteesta.

Taidemaalarina ajattelen, että niissä koosteissa ja näyttelyissä mitä täällä nähdään, ollaan kymmenisen vuotta jäljessä sitä mistä muualla puhutaan. Kuvataideakatemiassa 2000-luvun alussa esimerkiksi Neo Rauchin ja Leipzigin koulun vaikutus oli voimakas, ja nyt vasta niitä aletaan huomioida täällä näyttelyissä ja artikkeleissa.


Nyrhinen: Taiteen kuvaan on vaikuttanut koko 2000-luvun, että taiteilijoita oli paljon residensseissä ja muuten ulkomailla. Oli paljon sellaista positiivista ”taideturismia” että oli mahdollisuus mennä joksikin aikaa vaikka Meksikoon. Arja Elovirran aikaan lehdessä oli kiinnostava juttusarjakin suomalaisista taiteilijoista ulkomailla. Tuntuu, että biennaaleissa sitten näkyi sellaista, joka oli jo käyty läpi, ne eivät enää esittäneet uusinta uutta.


Rautio: Oli muuten myös sellainen vakiopalstakin, kuin Taideturisti. Siinä Vexi Salmi kertoi ja antoi vinkkejä, millaista taidetta hän oli nähnyt matkoillaan. Siis myös joillakin muillakin kuin taiteilijoilla, taiteenharrastajilla, oli mahdollisuus ja tottumus nähdä tuoretta taidetta eri maissa.

Minut yllättänyt asia oli että vuosikymmenen alkupuolella oli paljon taiteen välinesidonnaista uudelleenmäärittelyä. Puhuttiin kuinka valokuvasta on tullut jo uusi hegemonia, ja alettiin kysellä miten maalaustaide uudessa tilanteessa reagoi.


Keitilä: Oli tosiaan esimerkiksi juttu siitä kuinka maalaus on valokuvan palveluksessa, vai oliko se oikeastaan jo toisinpäin. Yhdessä ulkomaan näyttelyarviossa oli erikseen mainittu, että oli siellä yksi maalauskin. Mutta olisiko kuitenkin 90-luvun jäädessä kauemmas taakse maalaus noussut uudelleen?


Nyrhinen: Toisaalta vaikkapa Viggo Vallensköld valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Maalareitakin alkoi olla näkyvillä.


Rautio: Maalaus oli kuitenkin muuttunut asenteeltaan erilaiseksi?


Tuori: Kyllä joku Jukka Korkeilan ja kumppanien ajama maalaus sijoittuu ihan eri lähtökohtiin kuin mikä nähtiin olevan 1980-luvun ”maalauksellisuuden” perintö. Tuli ainakin vahvemmaksi käsitys siitä että maalaaminen on tietoinen prosessi, eikä ainoastaan intuitiivinen.


Keitilä: Ja eikö tavallaan se tursotusmaalauskin sai olla sallittua sen kautta jos se oli tietoista tursotusta. Mutta ajateltiinko nyt jopa vähän niin, että ne 80-luvun maalaukset olivat vain lähinnä myyntiartikkeleita. 


02 6


Tuori: Oli kyllä tämä valokuva-maalaus -keskustelu, joka toi minusta esiin pohdintaa kuvan kyvystä kohdentua maailmaan. Mutta kyllä tuolloin videotaidekin muuttui narratiivisemmaksi. Minimalistisesti tylsä ja karsittu visuaalisuus ei enää vallinnut.


Rautio: Maalauskin muuttui, jos ei tohdi sanoa esittäväksi, niin ainakin kertovaksi. Tuolle minimaalisuudelle kai oli eräs päätepiste Kuvataideakatemian rehtorin ja professorin Mika Hannulan ensimmäinen näyttely, ”maalauksia” joissa kullakin on yksi sana tasavärisellä taustalla, esimerkiksi ”rakkaus”. Siitä oli jo vähän huvittunut juttu lehdessä.


Keitilä: Kun selasin vuosikymmenen lehtiä mietin ensin, että oliko lehdessä värisivujen tai -kuvien määrä vuosikymmenen kuluessa lisääntynyt. Mutta kysymys taisikin olla vaan siitä, että maalausten osuus kuvissa lisääntyi.


Nyrhinen: Olihan aikakaudessa kuitenkin paljon myös sellaisia tekijöitä, joita ei voi luokitella johonkin isoon trendiin. 2000-luku oli myös esimerkiksi minusta vaikkapa Anu Tuomisen vuosikymmen, hän oli ihan omanlaisensa. Tai sitten nämä nuoret kuvanveistäjät, rakentelijat kuten Ilmari Gryta, Petri Eskelinen tai Krister Gråhn, nämä ”Siukosen pojat”. Tällaisia erilaisia tekijöitä on ollut myös koko ajan, vaikka kyllä maalaus on sen suosituimmuusasemansa lunastanut takaisin, se on minusta kyllä taas keskiössä.


Tuori: Hmm, onkohan ihan noin?


Keitilä: Ainakin 90-lukuun verrattuna on.


Tuori: No, kyllä minä sen allekirjoitan.


Rautio: Vuonna 2008 lehdessä oli kiinnostava juttu ”taidekohuista”, joita silloin osui paljon ajallisesti lähekkäin. Oli mm. Tuntemattoman Sotilaan teatteriversio, Sally Mannin lapsivalokuvat, Nuorten näyttelyn jättiläisvagina, Tapani Kokon veistokset ja Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko.


Nyrhinen: Varmaankin tuli jokin uusmoralismin aalto. Taiteesta ei huomattu muuta kuin tällaiset kohut.


Tuori: Sitä ruokki todella paljon se, että kulttuurisivut antoivat näille niin paljon tilaa. Arvoksi oli tullut se, kuinka paljon kohua ja keskustelua joku asia herätti. Siksi sellaista ihan viriteltiin väkisin.


Nyrhinen: Olihan tätä kohua ollut jo 90-luvulla, Ars 95 -näyttelyssä ollut tehosekoitin spermoineen ja verineen puhutti paljon.


Tuori: Se oli ymmärrettävää, sillä se oli provosoiva teos tarkoituksella. Mutta että jotkin Tapani Kokon hienot veistokset aiheuttavat hälinää, on ihan käsittämätöntä.


02 3


Rautio: Asia, joka vallitsi koko vuosikymmenen, myös artikkeleissa, oli taiteellinen tutkimus, siis taiteen tohtorien tulo. Vuonna 2000 tarkastettiin paljon kohua herättänyt ja hämmentävä Riitta Nelimarkan väitös. Siitä lähtien on pohdittu, mitä se taiteellinen tutkimus ja väitökset voivat oikein olla.


Keitilä: Kyllä ne vieläkin saavat sieltä tiedemaailmasta kritiikkiä, että tämä ei täytä tutkimuksen kriteerejä. Mutta tulee myös hassuja kommentteja, että jos teoksessa esiintyy vaikkapa taiteilijan tuttuja, se ei ole objektiivista. Sellaista taide nyt kuitenkin toisinaan on, ei sellaista voi siis jättää tutkimuksesta poiskaan.


Tuori: Muistan kuinka opiskeluaikanani haluttiin yhdistää Kuvataideakatemia ja Yliopisto, silloin tuli paine yhdenmukaistaa myös opetuksen rakenne. Minusta se vika on siinä, että taiteilijat eivät voi tehdä korkeimpana opinnäytteenään sitä, missä he ovat hyviä, ja mitä he ovat opiskelleet vuosia – eli vaikkapa maalaamista. Pitää opetella vasta siinä vaiheessa aivan uusi asia, kirjoittaminen. Sinänsähän oman työskentelyn kielellistäminen on hyväkin asia. Mutta olisihan se yhtä omituista, että tekisin maalausopintojen jälkeen lopputyöksi esimerkiksi viulukonserton.


Rautio: Niin, ei kai taiteen sisältä tullut mitään painetta tohtoroitumiseen. Haluttiin laskennallisia suureita opinalojen vertailuun hallinnossa. Muutenkin kaikenmoinen lukujen ja volyymien ynnääminen valtasi alaa, esimerkiksi museoissa.


Keitilä: Tuotiin mukaan tulosvastuullista ajatusta, kai ihan niinkin, että ne kävijämäärät näkyvät suoraan rahanjaossa.


Tuori: Helsingin kaupungin taidemuseo toi esimerkiksi vahvasti esille populaarikulttuurin näyttelyissään. Niillä kai yritettiin hakea suuria yleisöjä.  Myös Kiasmassa oli sellaista. Lopulta se tuntui aika helpolta ja laiskalta ajattelulta, että: ”tehdäänpä hei tällainen pop-näyttely!”. Siihen vielä paljon työpajoja nuorille jostakin teemasta.


407


Keitilä: Eikö muuten ole taiteilijalle aika yleinen pelko, että taidetta käytetään jotenkin hyödyksi, johonkin ulkoiseen tarkoitukseen. Nyt alkoi olla aika yleistä semmoinen puhe, että taide on hyvää niin lapsille kuin vanhuksille...


Tuori: Että se ehkäisee syöpää, kuin vihreä tee... No, minusta Kiasmassa oli kuitenkin aluksi näyttelyitä, joissa hahmotettiin huolellisesti jokin aikakausi vaikkapa 80-luku, mikä on minusta tärkeä näyttelymuoto. Sitten alkoi tulla näitä pop-näyttelyitä.


Nyrhinen: Ehkä museoiden toiminta muuttui populistisemmaksi, tehtiin paljon muita, kuin taidehistoriallisesti tutkittuja näyttelyitä. Olihan yhä museoita, joissa oli kai tärkeitä näyttelyitä, mutta esimerkiksi Porin taidemuseo jonka näyttelyt olivat 80-luvun puheenaiheita, on nyt jotenkin jäänyt sinne Poriin, kauas. Ja sitten vaikkapa Tampereella on – anteeksi vaan – tämä Vuoden nuori taiteilija -näyttely, joka on ollut melkein se ainoa nykytaiteeseen profiloitu näyttely vuodessa. Sara Hildénkin on vasta viime vuosina ottanut enemmän nykytaidetta.


Tuori: Onhan niillä ollut isoja yksityisnäyttelyitä.


Nyrhinen: Kyllä, tosin se on vähän sellainen modernistisen jähmeä muoto, että käydään yhden elämä läpi suurin piirtein syntymästä lähtien.


Tuori: Minusta siinä voi kuitenkin hahmottaa hyvin jonkun työskentelyn takana olevaa kokonaisajattelua. Minusta juuri teemanäyttelyt ovat usein olleet vähän pakotettuja. Kuraattorivetoiset näyttelyt ovat tuoneet sellaisen über-tietoisuuden korostumisen. Otetaan jokin teema, johon yritetään löytää kuvitukseksi teoksia, paremminkin kuin otettaisiin näyttelyyn teoksia, jotka jotenkin koskettavat henkilökohtaisesti.


Nyrhinen: Esimerkiksi Mäntän kuvataideviikkojen hienous on minusta ollut juuri se, että niissä on ollut vain kuraattorille henkilökohtaisesti tärkeitä teoksia. Olisiko niin, että ajankohtainen teema voikin olla näyttelyitä yhdenmukaiseksi tekevä asia, verrattuna persoonalähtöiseen kuratointiin?


Tuori: Kun  ajattelee vaikka Modernan, Hildénin tai Gullichsenin hienoja kokoelmia, ne osoittavat sen, että tarvitaan aikaa kehittää sellainen itsetunto, että ei ole ulkoisen perustelemisen pakkoa.


306


Keitilä: Jotenkin Taide-lehtikin tuntui käsitelleen yhteiskunnallisia, ekologisia ynnä muita isoja asioita enemmän kuin kyseisen ajan taide. Tuntuu että kirjoittajilla oli paljon enemmän halua kaivaa esiin taiteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta kuin taiteilijoilla.


Tuori: Minusta se oli samaa ilmiötä kuin kansainvälisestikin oli, taiteen aiheet tulivat ulkopuolelta. Oli vähän sellaista helppoa asennetta opiskelijoiden parissa, että ”hei mun isä oli afrikkalainen, siispä teen tästä aiheesta yhteiskunnallisen teoksen.” Se oli joskus jopa laskelmoitua, kun tilaus tällaiselle oli niin valtava. Mikä tahansa kirjallinen ja yhteiskunnallinen teema oli heti hyvä. Mutta samaan aikaan oli myös sellaista, että vaikkapa helsinkiläisen keski-ikäisen miehen kokemusta ei olisi yhtä relevanttia käsitellä, kuin näitä muita.


Keitilä: Siis tarkoitat kannanottoa tähän malliin? (näyttää lehden numeroa 2/03, jonka kannessa on valokuva hirtetyistä afgaanimiehistä.)


Rautio: Vuosikymmenen alussa oli usein teemanumeroita hyvin isoista teemoista, kuten esimerkiksi Jeesus, Mies, Seksuaalisuus, Luonto.


Keitilä: Mutta tämä Meksiko näyttää sitten olleen teemana ihan jokaisella vuosikymmenenä.


Rautio: Totta, jotakin kovin houkuttelevaa ja alkuperäistä siinä tuntuu aina nähdyn – jonkinlainen taiteen alkuperäisyyden Eldorado joka aina ”löydetään”.


Keitilä:  Siinähän on sopivassa paketissa kaikki isot asiat: kuolema ja seksuaalisuus, sota, uskonto ja yhteiskunnallisuus muraalimaalareineen.


Tuori: Jotenkin tuolloin tuli tarve näyttää, että me länsimaat kyllä ymmärretään toiseutta. Esimerkiksi jossain ARS 2001:n teoksessa, jossa  on inkkaripäähineitä tehty Nike-lenkkareista, mentiin ihan lastentarhatasolle. On tietysti myös töitä, jotka käsittelevät onnistuneesti isoja asioita.


Nyrhinen: Aina taiteessa on ollut teoksia, joissa käsitellään asioita globaalisti ja koskettavasti samaan aikaan. Mutta ei sellainen tule tilaamalla.


Keitilä: On jotenkin älytöntä tehdä näyttelyitä asioista, josta kaikki jo ollaan samaan mieltä.


Rautio: Kenties esimerkiksi tiettyihin teemoihin, kuten vaikkapa ekologiaan, kotouttamiseen tai suvaitsevaisuuskasvatukseen oli EU:ssa eri vuosina tiettyjä erityismäärärahoja, joten taideprojektille sai paremmin rahoitusta, jos osasi vetää oikeasta teemanarusta oikeaan aikaan. Se saattoi vähän ohjata sisältöjäkin?


Keitilä: Eikös esimerkiksi nämä kaikki lähiötaiteilijaprojektit syntyneet ihan suoraan tietystä EU:n rahoitusmallista? Näin muistelisin.


Nyrhinen: Virkistävästikin yhteiskunnallisia teoksia oli, kuten Tellervo ja Oliver Kochta-Kalleisen äärimmäisen suora taide, kuten Valituskuoro,  joka menee täysillä läpi eri kulttuureissa, ja silti päästään lähellä vieraiden kulttuurien ominaisuuksia ja ongelmakohtia. Omintakeisesti yhteisöllisiä ovat myös Lea ja Pekka Kantonen, tai se, kun IHME-projektissa tuotiin Antony Gormley tänne. 


Tuori: Tai Pilvi Takalan teos, jossa hän yrittää Lumikin asussa Disneylandiin. Siinä on myös huumoria. 


Rautio: Yhteisötaide tuli oikeastaan vasta tällöin – lehteenkin.


Keitilä: Sehän on oikeastaan taidetta, josta ei olisi juuri mitään tietoa –  tai sitä ei oikeastaan olisi taidemaailmalle ilman lehtiä.


Nyrhinen: Sellaiset teokset kun eivät sovi museomaailmaankaan oikein hyvin.


Tuori: Ympäristötaiteesta oli myös juttuja, sehän oli kuitenkin muuttunut paljon siitä 80-lukulaisesta ympäristötaiteesta josta tulee mieleen, että vietiin risuja ja tikkuja metsään. Se oli hyvin estetisoivaa; sellaista ei ollut tässä uudemmassa ollenkaan.


Netti-4 2008 kansi


Nyrhinen: Tuntuu että juuri tällä hetkellä taidemaailmaan mahtuu paljon erilaista. Juuri nyt täällä Helsingissä samaan aikaan näyttelyissä oli vaikkapa Lauri Anttila tai Anne Koskinen, eri sukupolvien tekijöitä jolla on kummallakin aivan oman tyyppinen lähestymistapa ympäristöön ja luontoon. Sitten on taas joku Matti Kujasalo, joka on hiljalleen uudistuva modernisti ja silti täysin nykyaikaisen tuntuinen. Tuntuu, että taiteilijat ovat nyt paljon vapaampia poimimaan omia ideoitaan, kuin vaikkapa 90-luvulla.


Rautio: On päästy siis viimeinkin täydelliseen vapauden tilaan!


Nyrhinen: Ainakin kaikenlaista tehdään. Esimerkiksi jollekin performanssitaiteelle on mukamas povattu kuolemaa jo pitkään, mutta niin sitäkin aina vaan syntyy.


Haastattelu: Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä