Tulosta sivuKritiikit 6-10

3.12.2010 15.07

Yksi näyttely, yleisiä kysymyksiä – Formalismi-näyttely Belgradissa

hannula2Formalismi. Kova sana, jossa on vieläkin kovempi ydin. Formalismi. Tarkoittaen sitä, että teon ja teoksen sisäinen logiikka rakentuu sen muodon, ei sen sisällön varaan.

hannula2

Yksi näyttely, yleisiä kysymyksiä

 

51. Lokakuun salonki, ”The night pleases us…”

entinen Armeijan akatemia, Belgrad 8.10. – 21.11.2010

 

Formalismi. Kova sana, jossa on vieläkin kovempi ydin. Formalismi. Tarkoittaen sitä, että teon ja teoksen sisäinen logiikka rakentuu sen muodon, ei sen sisällön varaan. Muoto vie ja muut seuraavat perässä – jos osaavat tai saavat.


Välittömästi toisen maailmansodan jälkeen formalismia kunnioitettiin. Hieman myöhemmin sitä osattiin jo kritisoida. Kohteeksi löytyi erityisesti maalaustaide. Ja sitten vielä jonkin ajan veden ehdittyä virrata ajatustemme Tonavassa, formalismi tuli takaisin – vauhdilla ja volyymillä. Huvittavaa kyllä, se vaihtoi muotoaan. Maalauksen paikalla vallitsi liikkuva kuva, joka paketoitiin pimeään mustaan tilaan. Siitä ennen niin valkoisesta kuutiosta oli tullut musta.


Belgradissa järjestetyssä, sarjassaan 51:ssä Lokakuun salongissa tämä myöhempien aikojen formalismi oli kovasti voimissaan. Näyttely koostui miltei pelkästään videoteoksista. Mukana oli myös yksi paikkasidonnainen installaatio ja useassa eri kohteessa valaisevat neonlauseet, mutta ne eivät kokonaisuutta heilauttaneet. Belgradissa vallitsi video.

Mutta mitä tapahtuu kun näyttelyssä on esillä vain videoita ja vain videoita?


Vuodesta 2004 kansainvälisellä profiililla järjestetyssä Länsi-Balkanin (lue: ex-jugo-maiden) tärkeimmän vuosittaisen taidetapahtuman takana olivat tällä kertaa Ruotsissa toimiva kuraattoriduo, ei pari, Johan Pousette ja Celia Prado. Sama duo vastasi vuoden 2009 Göteborgin biennaalista. Kansainvälisyyden sääntöjä hienosti noudattaen, Belgradin versio ei ollut sama kuin Ruotsissa vaan sitä samaa vielä tiukemmalla otteella.


hannula


Belgradissa teemaksi oli valikoitunut yö. Kyllä. Ja se oli yö, joka näyttelyn otsikon mukaisesti miellyttää meitä. Konsepti oli löydetty, noudettu ja lainattu Jorge Luis Borgesin metaforasta. Ja tätä yön metaforaa näyttely toteutti konkreettisesti, tuottaen siitä tilallisen ja visuaalisen version.


Belgradin yö oli tumma. Se oli rauhallinen, viipyilevä ja lämpötilaltaan alakuloisen viileä. Vanhassa armeijan akatemian tiloissa, kahdessa kerroksessa me näimme ja koimme tämän yön ei niinkään miellyttävänä kokemuksena. Yhtä kaikki, se oli johdonmukainen koettelemus. Teos teokselta, mustasta kopista seuraavaan, me kohtasimme formalismin. Vailla taukoa, vailla rytmitystä, mutta erittäin hallitusti organisoituna ja toteutettuna. Katsoja käveli sisään ja ulos, sisään ja ulos teoksista, joiden temperamentti ja ajallisuus olivat hyvin pitkälti samoja: hidasta ei-kerronnallista kuvaa, jossa olennaista on se, että mitään ei oikeastaan tapahdu.


Tuloksena näyttely, joka oli hämmästyttävällä tavalla yksi. Yksi yö, yksi idea ja yksi työ, joka oli itse näyttely. Näyttelyn kuraattorit eivät suinkaan kutsuneet itseään tekijöiksi. Mutta äärimmäisen selkeän kuratoinnin seurauksena, valintojen pedanttisen normituksen tulemana toteutui se, mihin formalismi pystyy ja haluaakin. Se oli tiukkaa penaalia se.

Mutta mitä me näemme, mitä me voimme kokea, jos kuljemme yhdestä samasta tilasta seuraavaan ja sitä seuraavaan? Miten kokea aikaa, jos se vaatii erittäin paljon aikaa ja toistoa? Ja niin, milloin ylittyy se raja, jolloin ei-mikään ei ole enää muuta kuin sitä itseään: ei-mitään?


Belgradissa riitti viiden mustan laatikon välittämät väliaikatiedot. Jo tähän mennessä olisi kulut reilusti yli kaksi tuntia, jos olisi halunnut nähdä kunkin teoksen alusta loppuun ja sen seuraavan taas alusta loppuun – unohtamatta sitä ratkiriemukasta seikkaa, että nähdäkseen koko teoksen, oli hermoja säätämättä pakko odottaa aina, että kierros pääsisi alkuun. Käsi sydämellä: miten monta teosta sitä uskaltaa katsoa puolitoista kertaa?


Belgradin formalismi oli tiukkuudessaan kiistatta ihailtava suoritus. Mutta ihailun katveessa, siinä heti sivussa kasvoi jotakin muuta – jotakin arvaamatonta. Ei aggressiivisuutta, ei turhautumista, ei edes kärsimättömyyttä. Sieltä löytyi ilo. Ilo siitä, että jokaisesta mustasta laatikosta, jokaisesta hiljaa edessä seilaavasta liikkuvien kuvien koosteesta pääsi niin helposti pois. Ulos ja irti, ulos ja kohti – kohti sitä todellista yötä, joka ei taivu, ei sopeudu ja ei alistu tarkasti tehtyyn raamiin ja ruotuun.

 

Mika Hannula

 

Mukana näyttelyssä olivat: Ana Adamovic, Tim Etchells, Zoran Naskovski, David Maljkovic, Teresa Hubbard/Alexander Birchler, Omer Fast, Maja Bajevic, Harun Farocki, Rosa Barba, Aernout Mik, Jonas Dahlberg, Eva koch, Carl Michael von Hausswolff and Thomas Nordanstad, Steve McQueen, Amar Kanwar, William Kentridge, Dusica Drazic


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä