Tulosta sivuKritiikit 6-11

12.12.2011 12.24

Rikas tyttörukka - Peggy Guggenheimin sutkautuksia

Taiteenrakastajan-tunnustuksia-etukansi

Taiteenrakastajan-tunnustuksia-etukansi

Rikas tyttörukka – Peggy Guggenheimin sutkauksia


Peggy Guggenheim: Taiteenrakastajan tunnustuksia, 192 sivua. Esipuhe Gore Vidal, alkusanat Janne Gallen-Kallela-Sirén. Käännös Riie Heikkilä. Helsinki-kirjat.

Peggy Guggenheim (1898–1979) aloitti galleriatoiminnan 1938 Lontoossa Marcel Duchampin avulla. Paettuaan sotaa Euroopasta New Yorkiin, hän perusti 1947 kuuluisan The Art of This Century Galleryn, mutta palasi Eurooppaan 1948. Hänen ansioitaan on Jackson Pollockin tukeminen ja kannustaminen silloin kuin tämä oli köyhä ja tuntematon, joskin tunnustusten mukaan Pollock ja hänen vaimonsa Lee Krasner olivat menestyksen tullen kiittämättömiä. Myöhemmin Guggenheim keskittyi Venetsian palatsiinsa ja kokoelman keräämiseen siellä.

Palatsi Grande Canalin varrella on nyt museo, jonka kokoelma on näkemisen arvoinen. Se kuuluu Solomon Guggenheimin säätiölle, jolle Peggy lahjoitti sen 60-luvulla. Mutta Solomonilla, Peggyn isän veljellä, ei ollut tekemistä kokoelman keräämisen eikä kovin paljon Peggynkään kanssa. Kuten ei sen enempää Solomonilla kuin Peggylläkään ole mitään tekemistä Helsingin Guggenheim-hankkeen kanssa, brändin myymisen ovat keksineet säätiön myöhemmät johtajat.

Jos ei ole ennen lukenut 20- ja 30-lukujen Pariisin vilkkaasta, kansainvälisestä taiteilijaelämästä, niin Peggy Guggenheimin Taiteenrakastajan tunnustuksia on nopea johdatus siihen. Tämän jälkeen kannattaa kaivaa esiin vaikkapa Henry Millerin,  Anaïs Ninin, Lawrence Durrellin, Man Rayn, Gertrude Steinin, Salvador Dalin, Pablo Picasson, Fernand Léger´n, Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoir´n kuvauksia samoilta ajoilta, ja pääseekin jo vähän syvemmälle.

Aikakausi oli kiehtova: Pariisi täyttyi amerikkalaisista taiteilijoista, venäläisistä emigranteista,  sisällissotaa paenneista espanjalaisista, Saksasta paenneista juutalaisista ja muiden naapurimaiden taiteilijoista. Sodan aikana suuri osa pakeni Yhdysvaltoihin ja muodosti New Yorkissa boheemia elämää viettävän taiteilijakunnan, joka osittain kerääntyi Peggy Guggenheimin ja tämän gallerian ympärille.

Miksi Taiteenrakastajan tunnustuksia vuodelta 1960 käännettiin vasta nyt, ja niin kovalla kiireellä, että käännös vilisee ”yhdeksän pisteen” virheitä? Peggyn isän veljiä kutsutaan enoiksi, pronominit ja viittaukset menevät relatiivilauseissa päin prinkkalaa, nimet translitteroidaan väärin, yhden taiteilijan näyttelyt eivät ole yksilö- vaan yksityisnäyttelyitä. Myös muuta kiusallista suomen kielen osaamattomuutta, sekä käännösvaikeuksista seuraavia suoranaisia asiavirheitä löytyy.

Peggy Guggenheimin toinen aviomies Max Ernst ei suinkaan ollut saksalaisessa keskitysleirissä vaan ranskalaisessa internointileirissä sodan sytyttyä. Peggy Guggenheim sai hänet mukaansa New Yorkiin ja pelastetuksi myös paljon natsien rappiotaiteeksi luokittelemaa modernia taidetta saksalaisten kynsistä.

Sen lisäksi, että käännösvirheistä seuraa jopa asiavirheitä, ei Taiteenrakastajan tunnustuksia kannata muutenkaan ottaa turhan vakavasti, eikä varsinkaan minään tietolähteenä. Se on lähinnä sutkautuskokoelma, ja surrealismin hengen mukaisesti Peggy Guggenheim pitää itsekin huolta siitä, ettei lukija voi olla milloinkaan varma, puhuuko hän totta vai palturia. Parasta kirjassa on kirjailija Gore Vidalin esipuhe, se on vuodelta 1979, siis kirjoitettu keräilijän kuoleman jälkeen.

Mikä saa sitten kirjan toisen esipuheen kirjoittajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin ja muidenkin, jopa Evan aina vakavan johtajan, puhkeamaan Guggenhemista puhuttaessa niin äiteliin ja mahtipontisiin teksteihin kuin kyseessä olisi talvisota, on täysi mysteeri. Jos haluaa tietää Pariisin 20-30 -lukujen boheemipiireistä tai amerikkalaisesta sodanjälkeisestä taiteesta, kannattaa jatkaa muiden kirjojen parissa. Jos haluaa tietää Guggenheimin säätiöstä, tästä kirjasta ei ole lainkaan apua.

Paula Holmila

Palaa otsikoihin | 3 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
2.1.2012 15.00
juuso
Ompa selkeätä, kiitos
5.1.2012 9.58
Taiteenrakastaja
Hyvä!
Mainio teksti. Hyvä että joku pistää vähän kampoihin, kun Guggenheimia juntataan Suomeen.
17.1.2012 11.35
Jukka Sjöstedt
Avantgarde raha

Avantgarde raha


Brändiä minulla ei ole -tämänkään tekstin jälkeen.
Peggy Guggenheimin Venetsiakodin / Museokaupasta
ostamani kravatin voisin solmia kaulaani. Kravatin
kuviot ja värit ovat Jackson Pollackin ekspressiivistä
abstraktismia (tyylisuunta). Miehestä ja mm.tästä Peggystä sekä taidekriitikkogurusta,oliko New York Timesin kirjoittaja ? tehtiin oiva leffa. Ed Harris taisi näytellä kuvataiteilijaa, oikeammin kuvainraastajaa. Myös
Nelson Rockefeller oli asiassa mukana.Ei tosin leffassa.

Beggyn ja Nelsonin taiteen piti fasismin lyömisen jälkeen
kommunismin vastaisen kamppailun alkaessa, julistaa
lännen ja kapitalismin ihmisoikeuksia: riippumattomuutta
heimosta, nationalismista, totalitäärisistä arvoyhteisöistä
kuten saksastamme,katolisuudesta, sanalla sanoen yhteenkuuluvuudesta -irti.

Individualismi voittikin. Tai lannisti. Mutta heimot
syntyvät uudelleen. Rahan ja lahjakkuuden yhteis-yhdistykset,verkostot firmojen kaappauksiin palkansaajien
eläkeyhtiöiden rahoilla (varjopankkien pankkiirit Cityssä
ja Wall Streetilla, houkutuslinnut Helsingissä).

Kohta Davosiin lentävä Goldman Sachsin kakkoskärki
Gary Cohn laukoi Telegraphissa että "pakkohan minun on tradereita palkita jotteivät karkaa firmasta.
Huipputasoisimmista ja terävintaitoisista ihmisistä on aina pulaa. Inttäisitkö jossain
pyörivän liiaksi kavereita joilla olisi suhteet viidenkin
pörssiyhtiön toimitusjohtajaan ? Lähetä heidät tyköni,meille GS:ään." Tätä on talentti MBA-piireissä? Tätä mahtajapiirit tarkoittavat Lahjakkuudella.
Kyvykkyys on päättäjäpiirien saunarinki. Cohnin tapauksessa Manhattanilla 41. kerros. Uudet rikastujat vanhan rahan asialla. Mitä palkansaaja-eläke-yhtiöt täällä
tekevät ? Samaa.

Tämä Cohn sanoi Saksasta että ne tienaavat säkävoittoja
eurolla. Saksan Markka olisi revalvoitunut ja tyssäyttänyt liiallisen vientimestyksen jo aikaa sitten.
Saksan talousihmeestä tekee kestävää kehitystä -juuri
nyt- taas se asioiden laita että Kreikka,Italia ja muut eivät
saa talouksiaan tolpilleen.

Kun Goldman Sachs päästäkseen liikepankiksi ja Fedin hätärahoituksen suojiin
syksyllä 2008 päätti osin siirtyä investointipankista talletus-sellaiseksi, niin se
leegosi pankkikelpoisista osista Liikepankin.
Yksi tase keskuspankkia varten ja mielikuvituksellisimmat
aie-taseet vertaisdiilaukseen.
Jos olisit GS seurapiiriläinen MBA ja sukua ja tuttavia pelilaudalla,niin kotipihalla kitkemääsi ja tonkimaasi
porkkanapenkkiä voisit aikoa tasemielikuvituksessasi
kultakaivannoksi. Diskontaa futuuriset saamisesi
tulevasta siemenrahoituksesta, businesenkeleiden arvosatsauksesta jms. liikearvoksi.

Niitä vastaan voisit ostaa vaikkapa Tavivaaran osakkeita.
Tosi on. Näillä on ihan omat keskinäisluottamuksen rahat.
Ollut jo keskiajalta alkaen. Nykykehityksen tasolla nämä
kiertyvät pelimiesten bonuksiksi ja osingoiksi tilirahana Helsingissäkin. Innovoituja pankkeja perustettiin takavuosina jokaiseen "pörssivälittäjään".

Isossa maailmassa näitä kutsutaan money-centre pankeiksi. Ne bittaavat rahaa, jos vanhan kiihkeä kierrättäminen ja himmeloiminen ei riitä.
Tältä osin Helsingillä ei ole sijaa. Meillä on rooli ns.real money lähteen pulputtajana. Se tarkoittaa Eläkeyhtiöidemme oikeata maksuvirtaa. Ne päätyävät ulos
varjopankkimaailmaan kovana kamana. Siksi AAA.
Okot ja Aktiat ja Nordeat siirtävät oheisvirtana asuntoluottosaamiset eläkerahastoille. Sieltä funds of (hedge)funds syöttörahastoihin. Suomi ei ole verkostunut
rahapiireihin,vaan viemäröity. Siksi korot alemmat kuin
missään,priimuspalkinto eliiteillemme. Nurkumaton rippikansa, raatajat veronalaiset. Priimahallinto.
Jukka Sjöstedt


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä