Tulosta sivuKritiikit 6-12

13.12.2012 20.59

Kun hyvää on paljon – Kuvataiteen Wihuri

kuva-3Jenny ja Antti Wihurin rahaston 70-vuotista toimintaa juhlistavan näyttelyn  runsaus ja moninaisuus tuovat mieleeni Taidehallissa järjestetyt Suomen taiteilijain näyttelyt, jotka niin usein ja ymmärrettävästi ovat uhmanneet  käsityksiä tyylikkäästä ripustuksesta.

kuva-3
Antti Oikarinen, teoksia sarjasta Veistos, 2011 – 2012, mdf-levy, akryyli- ja alkydimaali.

Kun hyvää on paljon


7. aalto – Kuvataiteen Wihuri
Helsingin Taidehalli, 20.10.–25.11.2012
Näyttely on vuonna 2013 esillä Lönnströmin taidemuseossa Raumalla ja Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa.

Ensivaikutelma on häkellyttävä. Jenny ja Antti Wihurin rahaston 70-vuotista toimintaa juhlistavan näyttelyn 7. Aalto – Kuvataiteen Wihuri runsaus ja moninaisuus tuovat mieleeni Taidehallissa järjestetyt Suomen taiteilijain näyttelyt, jotka niin usein ja ymmärrettävästi ovat uhmanneet  käsityksiä tyylikkäästä ripustuksesta.

Toisella katsomisella näyttely näkyy paremmin. Sen suurin ero yhteisnäyttelyihin on esillä olevien teosten kauttaaltaan korkea taso. Rahaston taideasiantuntijat Leena Peltola (1921–2008), hänen seuraajansa Liisa Lindgren sekä Jukka Mäkelä ovat tehneet hyviä valintoja, eikä noin sadan teoksen joukkoon mahdu huteja. Voi olla, että ensi hämmennykseni syynä oli kuusimetrinen peili Pekka Jylhän teoksessa Mitä se elämä on (1996–97). Peili kaksinkertaistaa paitsi Radoslaw Grytan lyijyyn veistämän Omenatarhan (2002–04), myös kaiken muun mitä Taidehallin kuvanveistosaliin on ripustettu.

 MG 3987
Pekka Jylhä, Mitä se elämä on, 1996–97, pleksipeili, täytetty porsas.

Näyttelyn tiedote lainaa sen kuraattoria Jukka Mäkelää, jonka mielestä ”teoksen täytyy tuntua”.  Leena Peltola on puolestaan sanonut kokoelmaan hankitun teoksia, jotka ”saavat sydämen väräjämään”. Lauseissa kaikuu modernismin kulta-aika ja sen usko taideteoksen autonomiaan.

Wihurin rahaston kokoelmassa on siis kyse yksittäisten, subjektiivisesti hyviksi koettujen teosten kokoelmasta enemmän kuin pyrkimyksestä esimerkiksi taidehistoriallisesti kattavaan tallentamiseen. Näyttelyssä tämä näkyy paitsi heterogeenisyytenä, myös tasa-arvoisuutena. Jokainen teos on esillä omana itsenään, kuin alastomana ja kontekstistaan irrotettuna.

Tämä antaa jokaisen teoksen toimia omalla voimallaan, ”taiteellisen kokemuksen primus motoreina olematta esimerkkejä jostain laajemmasta kokonaisuudesta” kuten Otso Kantokorpi näyttelykirjassa toteaa.
Näkökulma on toinen kuin esimerkiksi Kiasman kokoelmanäyttelyissä, joiden lähtökohtana on pitkään ollut jokin rajattu teema. Silti on kysyttävä, auttaako meitä teosten näkemisessä se, että katsomiskokemuksen painopiste kohdistuu teosten formaalisiin ominaisuuksiin, jolloin teosten ulkoiset ominaisuudet korostuvat sisällön kustannuksella?

 P4N2382
Janne Räisänen, U nivusissa, 2003, alkydi, muste ja öljy kankaalle, 70 × 70 cm.
Modernismin juonteet näkyvät myös ripustuksessa. Suurin osa geometriseen kuvakieleen perustuvia maalauksia on koottu riviin kuvanveistosalin pitkälle seinälle, vaikka ajatuksellinen loikka Lars-Gunnar Nordströmin Konstruktiosta (1952) Pekka Nevalaisen kierrätysmateriaaleille maalaamiin ”pelilautoihin” (Testi- ja Tapiola-sarjat, 2009) hipoo akrobatiaa.

(Lue arvio kokonaisuudessaan Taide-lehdestä)

Timo Valjakka
Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko.

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä