Tulosta sivuKritiikit

12.12.2013 9.13

Yksi- vai monioikoista? - Ilkka Lammi

Lammi2Luulen, että näkökulman Lammin töihin on ehdottomasti vaihduttava, että ymmärtäisimme sijoittaa hänet edes jollekin mielekkäälle merkityksen kartalle. 

lammi1
Ilkka Lammi, Pehmeä, mutta vaativa, 1999, öljy kankaalle 130 × 110. Taidekeskus Salmela.

Yksi- vai monioikoista?

Ilkka Lammi ja menneisyyden kaiku

Salon taidemuseo

12.10.2013–5.1.2014


Kesken kevään 1996 Kuvataideakatemian opiskelijavalintaa Lauri Anttila tuli luokseni ja totesi miettivästi: ”aiotaanko me jättää tuo ’Gallen’ ulos”? Katsoimme maalauksia. Siili ja Varis oli teosten joukossa – ja muutama muu kiinnostava muunnelma. Menin maalausten eteen ja sanoin: ”otetaan tämä sisään ja tehdään tästä hyvä abstraktikko”. Kain Tapper tuli puolellemme ja Ilkka Lammi pääsi sisään. Hänestä ei ehtinyt koskaan tulla abstraktikkoa.


Vuoden 2000 kevään maalauksissaan Lammi on montteerannut ihmisfiguurin yhä pienikokoisemmaksi maalausten laita-alueelle, muu alue on täyttynyt nopeasti tehdystä abstraktista tai kuvapinnan läsnäoloa korostavasta maalausjäljestä. Figuuriaiheita on myös lainattu Cartier-Bressonin valokuvista, kuitenkin niin, että esimerkiksi yhden valokuvan kolme figuuria on sijoitettu – kukin erikseen – kolmeen eri maalaukseen. Lammi ei koskaan maalannut yhtä figuuria enempää mihinkään tauluunsa. Myönnytys modernismille: ei kertomuksia. Mutta vielä enemmän myönnytyksiä taiteemme kultakauden valoille, figuureille ja tunnelmille. Muutama näistä pastisseista on oikein onnistunut. Pahempaakin on nähty. Mietin, millä tietoisuuden asteella hän teki parin kolmen viimeisen vuotensa maalauksia. Etsin ajatusta ja linjaa kuvien vaellushistoriatietoisuudesta. Sitähän viimein opetettiin. Tunnen piston. En kuitenkaan luennoinut sitä liikaa. Ja aina päädyttiin nykyaikaan.


Lammi2
Ilkka Lammi, Pariisitar, 2000, öljy kankaalle 110×130. Kuva Bukowski/Matias Uusikylä.


On helppo olla kategorinen, vaikeampaa on pohtia, mihin Lammi pyrki ja miksi postmoderni historistinen pastissi kultakautemme suuntaan olisi ollut kiellettyä? Kaikkeahan tehdään muunnellen. Myös tunnelmatekijät voivat siirtyä. Entä hänen parvekkeelta katsova Pariisittarensa (2000), jossa Constant Puyon (1906) valokuva on lähtökohta – ja välittävä tekijä? Maalaus on edelleen varhaismoderni, moderni ja myöhästynyt varhaismoderni. Riittäkö se? 


Luulen, että näkökulman Lammin töihin on ehdottomasti vaihduttava, että ymmärtäisimme sijoittaa hänet edes jollekin mielekkäälle merkityksen kartalle. Lammi ei ollut tosikko. Hän oli virtuoosinen, leikillinen ja nopea. Hän aukaisi näkymiä ja valaisi ne autuaasti. Sekään ei ilmeisesti riitä. Ovatko kategoriat niin vähissä ja niin tiukalla, ettei hänelle – ja meille – soveliasta löydy?


Salon taidemuseon näyttely on yllättävän laaja. Melkein kaikki teokset ovat yksityiskokoelmista.  Puolentoista viimeisen vuoden tuotanto on valtava. On hyvä nähdä lyhyen hetken eläneen tekijän maalausmäärät kerralla. Katalogitekstit valottavat hyvin keskeisiä teemoja. Jos kokonaisuus ei haasta, onko se merkki katsojan ohjelmoitumisesta? Katson Rembrandtin Jacob Tripin muotokuvaa National Galleryssa (katsoin sitä NG:ssä jo ”valmiiksi” ennen Lammin näyttelyvisiittiä): mies piirtyy esiin, mutta tausta jää samean ruskeaksi, aivan kuin monissa Lammin henkilökuvissa. Kysymyksessä on kuvan-sisäiset-laita-alueet-ovat-sameita -topos. Elämme aikaa, jolloin kuvien historia pyrkii uudella tavalla rinnallemme.


Vaikka Lammin maalaukset avautuvat helposti katsojalle, kokeneen vastaanottajan varautuneisuus on ongelmallista. Ja kuitenkin myöhäisemmät teokset luovat omaksumisen vauhtia hidastavan enigman. On ehkä parasta jättää kysymykset auki ja antaa vaitonaisen tekijän uudelleen vaipua melankolian kirkkaaseen yöhön. Kun lähden näyttelystä, katson uusin silmin syksyistä risukkoa.


Altti Kuusamo


Palaa otsikoihin | 1 Kommentti | Kommentoi



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä