Tulosta sivuPääkirjoitus

443 sanaa

Kuvataiteen monen suuntauksen lopullisena tavoitteena on ollut vaikuttaa ihmiseen niin, että syntyisi suora, häiriintymätön yhteys näkemisen ja tajuamisen välillä. Tällaista tavoittelevat konkretistit ja konstruktivistit ajatellessaan että teoksen abstraktit muodot ovat oleellisempia harjoituksia pyyteettömän näkemisen taitoon, kuin se kohteita nimeämällä ja ”etukäteen ymmärtämällä” tapahtuva näkeminen, jota arjessamme jatkuvasti teemme. 

Ekspressionistit haluavat teoksillaan tähdätä suoraan ja ilman sanojen mutkia siihen sisäiseen tunteeseen, joka jonkin näkemisestä ihmiselle seuraa. Nykyaikainen taidevalokuva ei sekään oikeastaan ole millään tavoin sidoksissa perinteiseen tiedonvälitykseen, uutisointiin, sen kertomiseen, että jossain tapahtui tietyllä hetkellä jotakin. Se esittää pohjimmiltaan oikeastaan tunnelmia ja katsomisen asennetta. 

Kuvataiteessa on vahva perinne, että sanoin selittäminen vain mutkistaa suoraa ymmärrystä – ja silti kuvataiteen esittämisen käytäntö turvautuu yhä useammin juuri kuvien selittämiseen. Taidemuseoiden pedagogiset osastot ja yleisötyö ovat aina vain suurempia ja kehittyneempiä osia museon toiminnasta. Teosten katsojalle tuodaan etukäteis- ja taustatietoa monissa muodoissa – mutta yleensä sanoin: puhuttuna, tekstinä seinällä ja paperilla, kosketusnäytöltä, puhelimen sovelluksesta. 

Jo miltei pakollinen käytäntö on myös se, että taiteilija tai kuraattori aina laatii kuvataidenäyttelyyn aikomuksistaan sanallisen selosteen. Toisinaan teoksia  selventämään painetaan kokonaisia kirjojakin. Ja on tämä lehtikin tietysti osaltaan tätä samaa kuvataiteen olemuksen selittämisen kulttuuria.
Ja totta lienee, että harvoin käymme gallerianäyttelyssäkään ilman että ottaisimme näkemisemme tueksi vähintäänkin sen kädessä hikoavan teoslistan, josta yksin pimeään metsään ajetun ihmisen lailla jokaisen uuden näkemämme asian kohdalla kouristuksenomaisesti vilkaisemme turvaksemme, kuin etäällä palavaa kodin valoa, vähintäänkin teoksen nimeä, jotta emme aivan eksyisi. 

Ihminen on sanojen olento. Sitä ei voi väistää pelkästään kieltäytymällä sanoista. Ihminen tarvitsee sanoja selittämään itselleen jopa sen, että ne eivät kaikissa tapauksissa toimi. Ehkä juuri siksi Ludwig Wittgenstein, filosofeista paras, yritti niin monin eri sanoin selvittää sitä, että kaikkia asioita ei kannata sanojen avulla pyrkiä selvittämään, koska asian, jota ei ole olemassa kuin kielen rakenteena, ”syvempi ymmärtäminen” on vain sotkeutumista yhä suurempaan harhaisuuteen. 

Kuvataiteen ominaislaadun selittämiselle sanoin on siis kuitenkin hyvä syy, vasta tiettyjen, oikeiden sanojen rohkaisemina ja turvatuissa olosuhteissa uskallamme ehkä hetkeksi pudottaa alas sanojen suojauksen. Ongelma on vain se, että niin usein tuo selitys alkaa, juuri sanoille tyypilliseen tapaan, viedä kaiken tilan ja ajan taideteoksen kohtaamiselta – sanat alkavat korvata todellisuutta. Mutta, on ehkä hyvä välillä yrittää pinnistää ja kokeilla miltä tuntuisi lähteä katsomaan kuvataidetta täysin vailla sanoja, vailla ”taustoittamista”. Luottaisimme siihen, että kaikki kannamme mukanamme isoa määrää näitä taustoja: kuvallista traditiota – siis suorastaan kuvan kieltä. 

Kuvan katsominen, ja kaikkien siitä syntyvien mielteiden – etukäteen ajateltuna tyhmien sekä viisaiden – avoin ja keskittynyt tarkastelu, on ehkä kuitenkin sitä hurjinta kuvataiteen käyttämistä. Se saattaa tilanteena lähetä psykoterapeuttista perusasetelmaa, jossa selitysten häiritsemättä, itseään tarkastellen saattaa hahmottaa jotakin mitä ei ole ennen tajunnut, vaikka sen on koko ajan nähnyt. Siinä ei enää katso mitä kuvassa on, vaan sitä mitä itsessä on. 
Siksi jokainen taideteos on omakuva – katsojastaan. 

Pessi Rautio

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä