Tulosta sivuTaidetta koteihin ja varastoihin

Kauhanen
Pekka Kauhanen

Taidetta koteihin ja varastoihin

Missä vaiheessa kotiin hankittu taide muuttuu kokoelmaksi? Koska taiteen rakastajasta tai harrastajasta tulee taiteen keräilijä? Taidetta voi keräillä eri tavoin ja monenlaisista motiiveista, eikä lopputuloksen tarvitse aina olla monumentti keräilijälle.

Haastattelu: Otso Kantokorpi

 

Tapasin kolme taiteenkeräilijää, jotka eivät taiteen kentällä ole varsinaisina keräilijöinä esiintyneet. Kaikilla kolmella riittää kuitenkin taidetta nykyään varastoihin asti. Skanskan entinen toimitusjohtaja Mauri Niemi tuli taidemaailmassa tunnetuksi yhtiönsä pääkonttorissa pitkään jatkuneen näyttelytoiminnan myötä – lisäksi hän on toiminut aktiivisesti monissa taidealan järjestöissä ja laitoksissa. Taidehuutokaupoissa viihtyvä antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin aloitti keräilemällä kirjoja. Niistä osa on nykyään kuitenkin jo näkymättömissä taideteosten takana. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tuttu vieras varsinkin nuorempien nykytaiteilijoiden avajaisissa – ja epäilemättä toivottukin, koska erityisesti nuori taide kartuttaa nykyään hänen kokoelmiaan.


Surojegin muistuttaa aluksi siitä, miten tunnetusta taiteenkeräilijästä Simo Kuntsista kirjan (2006) kirjoittanut Riina Tiitola siteerasi yhdysvaltalaisen taidehistorioitsijan ja kriitikon Donald Kuspitin ajatuksia: ”Keräilijän henkilöhistoriaan liittyy Kuspitin mukaan pettymyksiä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa. Ihmisten kanssa törmää pian epämiellyttäviin realiteetteihin, mutta taideteoksen ideaalikuva säilyy: se on juuri sellainen, minkälaisena keräilijä haluaa sen nähdä.”


Nämä keräilijät eivät kuitenkaan Kuspitin ajatuksia pelästy, koska heillä kaikilla taiteeseen liittyy myös sen tekijä: kaikki hankkivat lähinnä elävien taiteilijoiden töitä, ja teosten myötä myös oikeat ihmissuhteet lisääntyvät.

Mauri Niemi: En minä oikein miellä itseäni keräilijäksi, mutta kun mietin tätä, mieleeni tuli tunnetun taiteenkeräilijä Vexi Salmen kommentti, jonka mukaan ”keräilijä on se, joka ostaa varastoon”. Tavallisen kodin omaava taiteenharrastaja joutuu aika nopeasti tähän tilanteeseen, joten kai minä sellainen sitten olen. Mutta jos keräilyyn liittyy joku systematiikka ja tarkat kriteerit, en tunnista itseäni keräilijäksi. Minulle taiteen hankinta on intuitiivista. Se on myös eräänlainen kasvuprosessi, joka on vuosien mittaan kehittynyt hiljalleen, kun on tutustunut vähän syvällisemmin taiteeseen.


Niemi
Mauri Niemi


Otso Kantokorpi: Missä vaiheessa tajusit kuitenkin olevasi jonkinlainen keräilijä?


MN: Jonkun muuton yhteydessä. Se on prosessi, johon on vain luisunut.


OK: Olet ollut mukana paljon taidemaailmassa. Hankitko tutuilta taiteilijoilta?


MN: Hankin eläviltä taiteilijoilta. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kuitenkin tunnen taiteilijan. Teoksiini liittyy myös useimmiten joku tarina. Sitä oppii tuntemaan, mitä on teoksen takana – mitä se käsittelee, ja myös millainen on itse taiteilija. Kaikki tämä helpottaa ymmärtämistä.


OK: Mistä tulee innostus nuoriin taiteilijoihin?


Pekka Kauhanen: Kokoelmani alkoi silloin, kun opiskelin Suomen Taideakatemian koulussa. Silloin tehtiin vaihtokauppoja. Olin ensimmäisellä luokalla, kun viimeisellä luokalla ollut Tuomo-Tapio Immonen (1950–2011) ehdotti minulle kauppoja. Tein yhden pronssiveistoksen, josta valoin muutamia kipsikappaleita, joita vaihdoin parin kaverin kanssa. Toinen taisi olla Pekka Hermanni Kyrö. Siitä se kaikki alkoi, mutta sitten huomasin, että enhän minä ala vaihtaa. Jos minulla on rahaa, ostan mieluummin ja tingin.


Timo Surojegin: Kyllä minussakin joku keräilykärpänen tai -hemuli sisällä asustaa. Taide ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia. Kaikki lähti siitä, että keräsin kirjoja ja sitten harrastus muuttui ammatiksi. Kirjojakin on nykyään vähän liikaa. Jos taiteenkeräily tarkoittaa, että teokset eivät mahdu enää seinille, vastaus on kyllä. Se raja on jo vuosia sitten ylitetty. Systemaattisena keräilijänä en minäkään itseäni pysty pitämään. Kun olen esimerkiksi puhunut Lars Swanljungin kanssa ja lukenut hänen kommenttejaan, pitäisi varsinaisella kokoelmalla olla tietty teema ja sen pitäisi pyrkiä tiettyyn kattavuuteen. Ei minulla ole sen paremmin mahdollisuutta kuin haluakaan siihen. Keräilyni on täysin intuitiivista. Olen tykännyt jokaisesta työstä kauhean paljon, mutta ei kokoelmassani ole edes mitään tyylillistä yhtenäisyyttä.


Surojegin
Timo Surojegin

MN: Toisaalta onhan meillä varmaan tiettyjä painopisteitä omaan makuun liittyen. Minulla esimerkiksi on aika paljon konkretismia. Sitten on toinen punainen lanka: jos on joidenkin taiteilijoiden töitä enemmän, silloin mielellään hankkii, kun taiteilija liikahtaa johonkin suuntaan linjassaan. Sitä alkaa seurata uutta polkua. Tietysti sillä edellytyksellä, että haluaa seurata sitä polkua, mihin taiteilija on menossa.


PK: Kyllä ne kaikki on lempilapsia. Kun ostaa kotiin, on se vähän eri asia kuin se, että keräisi museoon.


TS: Minun makuni on aika laaja, eikä siitä synny linjaa. Kun mietin vaikkapa tuoreita hankintoja, olen ostanut kaksi Tommi Toijaa ja kaksi Kauko Hämäläistä (1928–1986). Eivät he ole kovin lähellä toisiaan. Toijat ovat ekspressiivisiä, jopa raadollisiakin, ja Hämäläiset puolestaan pysähtyneitä ja zeniläisiä.


(Lue koko keskustelu Taide-lehdestä.)


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä