Tulosta sivuKritiikit

10.12.2014 13.56

Mekaanisen liikkeen tragikomedia

M1Hyvinkään taidemuseo, joka pikkumuseonakin niin usein jaksaa tuottaa mielenkiintoisia näyttelyitä, on nyt laatinut katsauksen suomalaisen mekaanisesti liikkuvan taiteen nykyhetkeen, parin lähihistoriallisen uranuurtajan ohella.

Mekaanisen liikkeen tragikomedia


ON/OFF – Liikkuvia veistoksia, Hyvinkään taidemuseo, 21.11.2014–25.1.2015

 

Hyvinkään taidemuseo, joka pikkumuseonakin niin usein jaksaa tuottaa mielenkiintoisia näyttelyitä, on nyt laatinut katsauksen suomalaisen mekaanisesti liikkuvan taiteen nykyhetkeen, parin lähihistoriallisen uranuurtajan ohella. Vaikka teokset liikkuvat ollaan varsin toisenlaisissa tunnelmissa kuin klassisessa kineettisen taiteen parissa.


Teoksia on kahdessa näyttelysalissa, joista varsinkin isoimmassa hurisee, heiluu ja tärisee toden teolla. Varmaan voisi sanoa, että teokset syövät toisiaan, eivät pääse olemaan täysin itsejään, mutta samalla syntyy tietynlainen kokonaistaideteos: huvipuistomaisen levoton tilanne. Tämä on omiaan korostamaan teosten yhteisiä piirteitä, tuntuu kuin kaikissa olisi kommenttia vastaan nykymenoa ja ihmisen turhia luuloja itsestään.


Kenties Osmo Valtosen huipputeoksia, hiekkapiirtureita, ja harvemmin nähtyä hiekkapyramidin rakentajaa, lukuunottamatta kaikkien teosten yhteisenä henkenä tuntuu olevan huvittavuuden ja traagisuuden yhdistelmä. Kone, joka ”toimii” tavallaan turhan takia on tietysti samaan aikaan metafora sekä ihmisen, että myös taiteen pyrintöihin ­– ja juuri sen vuoksi jotenkin surumielinen, mutta jatkuvasti kiinnostava.


Ja ehkä juuri tämä taiteenlajiin sisäisesti sidottu turhuuden elementti tuntuu miltei vaativan mukaan teoksiin helpottavan elementin, huumorin, tuon taiteen harvoin nähdyn, ja usein kiusallisen kumppanin.


Mutta täällä huumori toimii. Jos kuva, vaikkapa maalaus, yrittää jäljitellä todellisuutta, emme enää näe siinä koomista turhan yrityksen vaikutelmaa, mutta kun mukaan lisätään moottori, alkaa elämän jäljittely olla niin konemaista, että kiinnitämme huomiomme siihen, kuinka hyvin, tai huonosti kone on elävänkaltainen. Turhien liikkeiden samanaikainen hassuus ja surumielisyys oli etusijalla myös Jean Tinguelyn liikkuvassa taiteessa, jota nähtiin keväällä Amos Andersonin taidemuseossa. Tinguelya humoristisesti kunnioittavana teoksena voisi nähdä Pavel Ekriasin aika ajoin isoa kumista kekoa läpsäyttävän mustan räpylän vipuvarren päässä.


M3
Pavel Ekrias, Moving parts, 2011, polyuretaanikumi, metalli, sähköosat. Kuva: Hannu Salmi.

Hyvinkään näyttelyn eräs vire on luonnontieteen ja luontosuhteen näyttäminen koneiden kautta. Petri Eskelinen rakentaa tunnetusti puusta kuin valtaisia psykofyysisiä testilaitteita, joiden testaama on jotakin kylläkin fysikaalista, valon taittumista tai hiekan todennäköisyyslaskentaa, mutta sittenkin täysin hyödytöntä. Pekka ja Teija Isorättyän pasuunaa soittavalla miekkakalalla ja lattialla sydäntäsärkevän hankalasti ryömivällä merikilpikonnalla ajopuuevineen on yllättävän läheinen suhde Unto Hämäläisen itselleen tanssivalle karvamadolle tai paikoillaan juoksevalle jouhiolennolle – hieno temaattis-muodollinen yhteys neljän vuosikymmenen yli.  


M2
Pekka ja Teija Isorättyä, Öljykausi, 2014, lasi, puu, panssarivaunun rattaat, teräs, luonnossa hajoava myrkytön voiteluöljy. Kuva: Hannu Salmi.

Jotkin teokset pelaavat enemmän kuvalla, ja sitä vain säestävällä liikkeellä.  Antti Arkoma rakentaa selkeimmin eräänlaisia kuvaelmia, joiden esittämien tilanteiden surrealistinen lyyrisyys on syvästi traagista. Liike esiintyy siellä vain eräänlaisena surumieliseen yksinäisyyteen ja vinksahtaneeseen tilanteeseen liittyvänä pakkoliikkeenä, toistuvana neuroosina. Silti nämä osin painajaismaiset kuviot orkesterista, tai jonkinlaisesta makuuhuoneesta tuntuvat tutuksi tullessaan toistollaan melkein lohdullisilta. 


M1
Antti Arkoma, Oikea vastaus on sadan vuoden yksinäisyys, 2014, puu, lasi, karva, luu, sähkömoottorit, ledit. Kuva: Hannu Salmi.

Toisissa teoksissa kone itsessään on kuva. Isorättyöiden vaikuttava hammaspyörästö, joka pyörii Joseph Beuysmäisessä raskaankomeassa näyttelyvitriinissä vain öljytäkseen itseään mustuudella on näyttelyn vaikuttavimpia esineitä – ja kuvia. Jaakko Tornbergin loputon lo-tech-kekseliäisyys leikkii löytömateriaalista, lelujen moottoreista, kummasta romusta pieniä teoksia, joissa nimi, idea, materiaali ja liike tekevät aina jonkin älykkään vitsin, vai pitäisikö sanoa aforismin.

 

 Pessi Rautio


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä