Tulosta sivuPääkirjoitus

Yksityinen julkiseksi

 

Taiteen keräämisessä on oikeastaan yksi merkittävä, mutta vaikeasti hahmottuva rajakohta:  se, missä joukkoa teoksia voisi alkaa ajatella kokoelmana. Taide kun ei ole verrattavissa keräilykohteena vaikkapa postimerkkeihin tai keramiikkatehtaan tuotantoon, niitä kun jo harrastuksen alussa päätetään kerätä, ja ainakin sillä periaatteellisella ajatuksella, että on joskus mahdollista saada kasaan ”kaikki”.


Toisaalta taiteella säilyy, yllättävää kyllä, usein tietty ”käytännöllinen” funktionsa melko pitkään. Taideteokset kun koristavat, sisustavat ja miellyttävät koko ajan, aina siihen saakka kun niitä on laitettava varastoon.


Taiteen hankkiminen kotiin on henkilökohtaisen suhteen ja ilon lisäksi aina myös edes joltain osaltaan prestiisin rakentamista, se voi osoittaa muille, tai edes itselle, kerääjän kehittynyttä makua ja sivistyneisyyttä, toisinaan myös taloudellista menestystäkin. Tämän prestiisin,  arvovallan suurin aste tietysti on taidekokoelma. Parhaassa tapauksessa kokoelma on julkisesti nähtävillä, kerääjän nimellä tunnettuna, julkiseen museoon lahjoitettuna. Nyt yhä enemmän maailmalla näkee myös taidemuseoita ja näyttelytiloja, jotka keräilijät ovat itse omalle kokoelmalleen rakentaneet.


Yksityisen taidekokoelman antaminen yleiseen käyttöön on ehdottomasti altruistinen teko, vaikka siinä hieman keräilijän itsetyytyväisyyttä olisikin mukana – sen hyväksyminen ei voi olla huono hinta taiteen näkemisestä. Taiteenrakastaja saa olla ylpeä rakkaudestaan, eikä rakkauden jakaminen muille voi olla huono juttu. Hieno taide on osa yhteistä kulttuuriperintöämme ja sen tukeminen ja jakaminen on jaloa – jos semmoista vanhaa sanaa mistään enää nykyään kehtaa käyttää. 


Itse asiassa Suomen kaikkien taidemuseoiden kokoelmat, joiden ajatellaan yhdessä rakentavan koko suomalaisen taiteen korpuksen – taiteen historiallisesti merkittävimmän ja kattavimman kokonaisuuden, ovat suuressa määrin yksityisten keräilijöiden lahjoittamia kokoelmia ja niiden eri asteisia laajennuksia ja täydennyksiä.


Jos museoita pidetään taiteen ”portinvartijoina”; niin on myös syytä miettiä miten isossa määrin yksittäiset keräilijät ovat sellaisia olleet. Toisaalta voi myös miettiä kuinka tietyt taidekauppiaat, galleristit ja muut asiantuntijat, jotka – toisinaan aika suorasukaisestikin –ovat keräilijöitä mielipiteisiinsä ohjanneet, ovat vaikuttaneet taiteemme kokonaiskuvaan.


Nyt taidemuseot esimerkiksi ovat järkyttävien kustannussäästöjen kurimuksessa, jossa ne eivät aina voi tehdä edes yhtä perustehtävistään: esittää ja tulkita taiteen ilmiöitä näyttelyin. Nyt harvat museoiden aikaansaamat näyttelyt kiertävät jopa vuosia Suomen museoita joissa muut ”teemanäyttelyt” perustuvat omista kokoelmista esiin nostettuihin teoksiin. Tässä tilanteessa yksityisten keräilijöiden kokoelmat entisestään korostuvat, ne ovat näyttelyinä yhä useammin, yhä pitempään, ja niin ovat yhä vahvemmin luomassa kuvaa siitä mitä taide oikein on.


Hyvä keräilijä voi varmasti olla valistunut ja viisas, voi huomata asioita tarkasti mutta hänen ei kokoelmassaan kuitenkaan tarvitse huomioida sitä, mistä hän ei itse satu pitämään. Taiteen maailman ammattilaisen ammattitaitoa on sitten se, että huomaa yksityisten kokoelmienkin ulkopuolella olevan teoksia, tapahtuvan taiteen ilmiöitä. Jos ei ole mahdollisuuksia esittää taidetta yleisiä mielikuvia uudistavilla näyttelyillä, meidät valtaa yhä vahvistuva ja kapeneva konsensus siitä mikä oikein olikaan sitä laatutaidetta. 


Pessi Rautio


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä