Tulosta sivuKritiikit

10.12.2015 8.43

Huulipunaa, kyyneleitä, silmiä ja kieliä eli Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

-6En useinkaan ajattele, että sukupuoli olisi oleellinen asia taiteen tekemisessä tai vastaanottamisessa. Kun taidenäyttelyä sitten markkinoidaan erityisesti naiseuden tai feministisen taiteilijan kautta, menen hämilleni. Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

-7Carol Rama, Appasionata 1939.

Huulipunaa, kyyneleitä, silmiä ja kieliä eli Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?

 

Aseina huulipuna ja kyyneleet? Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 4.10.2015–17.1.2016

Carol Rama: Polte, EMMA, Espoo, 14.10.2015–10.1.2016

 

En useinkaan ajattele, että sukupuoli olisi oleellinen asia taiteen tekemisessä tai vastaanottamisessa. Kun taidenäyttelyä sitten markkinoidaan erityisesti naiseuden tai feministisen taiteilijan kautta, menen hämilleni. Pitäisikö näistä kaikista teoksista nyt etsiä jotakin naiseuteen liittyvää?


-6Carol Rama, Lusinee 2003.


Sara Hildénin taidemuseon näyttely Aseina huulipuna ja kyyneleet? on saanut nimensä Aku Ankan taskukirjasta, jossa Roope Ankka keskustelee Iineksen kanssa aseista. Roope kuittaa naisten asetuntemuksen nimeämällä naisten aseiksi huulipunan ja kyyneleet. Viittaus on itsessäänkin jo häiritsevä; miksi Aku Ankan taskukirjassa on ollut tällainen kohtaus? Ovatko Aku Ankat laajemmassakin määrin näin sukupuolittuneita, onko Roope Ankka sovinisti?

Ja mitä tämä tarkoittaa näyttelyn kannalta? Aseina huulipuna ja kyyneleet? esittelee sekä nais- että miestaiteilijoita Sara Hildénin säätiön kokoelmasta. Näyttely kannustaa tutkimaan teosten naiseutta kysymällä esimerkiksi: Onko naistaiteilijan ei-esittävässä maalauksessa aina kyse tunnevoittoisesta ilmaisusta? Onko jokin tietty aihe tyypillisempi naisille? Tekeekö kaunistelematon siveltimenveto omakuvasta rehellisemmän tuntuisen? Muuttaako tieto taiteilijan sukupuolesta teoksen tulkintaa ja arviointia?


-8 Stiina Saaristo, Bunny’s Revenge, 2006–07, Sara Hildénin taidemuseo.


Toisaalta näyttelyssä voisi myös kysyä, millaiset naistaiteilijat (tai naisia teoksissaan kuvaavat miestaiteilijat) päätyvät Sara Hildénin säätiön kokoelmaan ja miksi. Kokoelmanäyttelystä kun on erityisen vaikea selvittää, mikä aihe on naisille tyypillinen. Kysehän on vain siitä, mitä teoksia näiltä naisilta on kokoelmaan hankittu.

Aseina huulipuna ja kyyneleet? olisi yhtä hyvin voitu koota vaikka koti-teeman ympärille. Miksi esimerkiksi Erno Enkenbergin maalaus liinavaatekaapista on automaattisesti liitetty naiseuteen? Kyse on enemmänkin siitä, mikä kuuluu arkeen ja kotiympäristöön: juomalasit, maitotölkit, banaanit muovipussissa ja niin, miksei se huulipunakin toisinaan.

-

Näyttelyssä kulkiessa pelottaa, että alan vahingossa määritellä esimerkiksi Mariko Morin abstraktia kirjainmerkkiä muistuttavaa veistosta jonkinlaisen naisena olemiseen liitetyn keveyden tai herkkyyden kautta tai Stiina Saariston massiivisia lyijykynäpiirroksia ahkeruuden ja toiston, arkirutiinien suorittamisen kautta. Näyttely muuttuu esteradaksi, jolla varon putoamasta naiseuden ansaan. (Toisaalta: kuka minä olen sanomaan, mitä naiseuteen liittyy tai ei liity? Ehkä liinavaatekaappi ja herkät värit ovat jollekulle naissukupuolen ydintä.)

Kokoelmanäyttelynä Aseina huulipuna ja kyyneleet? on tunneskaalaltaan tasainen. Suuria järkytyksiä tai elämää muuttavia silmänräpäyksiä ei joukkoon juurikaan mahdu, mutta kokonaisuus toimii. Esillä on paljon vahvoja maalauksia, ja kierros on antoisa myös kertauksena monista Sara Hildénin taidemuseon viime vuosien suurista näyttelyistä.


Helinä Hukkataival tuntuu kiteyttävän pohdintani videoteokseensa Ei milloinkaan laiskana. Videolla nainen leikkaa matonkuteita Roomassa, Piazza Navonalla. Häntä katsotaan kummastellen. Ja niin meille paljastuu tämäkin tosiasia: se, mitä jossakin ajassa ja paikassa pidetään arkisena naisen työnä, on jossakin muualla absurdia ja käsittämätöntä. Naiseus on yhtä mahdoton määritellä kuin mikä tahansa kulttuuriin sidottu stereotypia.


Näyttelyn parasta antia ovatkin lopulta keskustelut, joita käyn eri seuralaisten kanssa (tämä on selvästi keskustelunäyttely): miten sinä näet tämän naisen? miksi minä en näe häntä samalla tavalla? Provosoimalla ja määrittelemällä näyttely siis lopulta onnistuu myös tavoitteessaan. Olen koko kierroksen ajan ajatellut naisia.


-9
Tiina Heiska, Sarjasta Pink Coat, 2006, Sara Hildénin taidemuseo.

-

Naiseus ja feminismi toistuvat myös Espoon modernin taiteen museossa esillä olevan Carol Raman (1918-2015) Polte-näyttelyn tiedotteissa. Rama näyttäytyy rajattomana, tinkimättömänä ihmisenä, joka on aina asettanut taiteen elämässään etusijalle. On selvää, että jo se on feministinen teko: nainen asettaa taiteen (tai muun työn) tärkeimmäksi elämässään. Jo se riittää rikkomaan ahtaimmat naiseuteen liitetyt rajat.


Teoksissa on jokin kummallinen ominaisuus, joka saa ne näyttämään tuotteliaan taiteilijan tekemiltä. Vaikka näkisi vain yhden tai kaksi teosta, olisi selvää, että tämä ihminen (nainen, taiteilija) on omistanut koko elämänsä tälle työlle.

Rama ei kiintynyt tekniikoihin tai tyylisuuntiin vaan astui niihin sisään, katseli ympärilleen, valikoi ja loi, ja astui ulos. Laaja retrospektiivi on rakennettu huolellisesti, eikä taiteen massa läkähdytä. Tilasta toiseen astuessaan saa aina hengittää erilaista ilmaa.


-5Carol Rama, Bricolage, 1967.

-

Mistä siis aloittaa? Ehkä ruumiista, usein naisen ruumiista, jonka Rama asettelee erilaisiin hyvin fyysisiin tilanteisiin ja vankiloihin.

1930- ja 1940-lukujen akvarelleissaan taiteilija kuvaa naista pyörätuolissa, kaiken valtaavassa koneistossa, jonka keskellä elävä liha taistelee tarpeidensa puolesta. Hän kuvaa ruumiinosia, rujoja jalkoja, naisia kieli ulkona suusta, miehiä, joiden sukupuolielin on pelkkää liikettä ja väriä. Hän yhdistelee korkokenkiä ja vammaisuuden kuvia, sänkyjä, alastomia ruumiita. Hän kuvaa ihmistä villinä, omien halujensa perässä konttaavana eläimenä, kieli esillä.

Kuvissa toistuvat lestit ja korkokengät voivat olla metaforia muoteille, joihin ihminen pyritään asettamaan. Rama halusi kyseenalaistaa aikansa sankarilliset ihanteet terveestä ruumiista. Yhdestä lestistä syntyy vain yhdenkokoisia kenkiä, eivätkä ne istu meistä jokaiselle.


Eläimellisyys valtaa teoksissa yhä enemmän tilaa, kunnes 1960-luvulla bricolageiksi nimeämissään sekatekniikkateoksissa Rama liittää kankaalle kokonaisia eläinten kynsiä. Kankaalle tihkuvan punaisen maalin läpi puskevat kynnet saavat teokset näyttämään kuvilta jonkin juuri puhkaistun elävän olennon sisäpuolelta. Jälleen läsnä ovat pelko ja vaistot, tutkimusmatkat siihen, mikä meissä on vaarallista ja vaistonvaraista.

-

Mutta sitten tulee jotakin ihan muuta. Rama on piirtänyt karttoja, kirjoittanut saarille nimiä ja suuntia, hapuillut kynällään rantaviivaa. Ja saaret ovat puhjenneet kukkimaan muovisia silmiä.

Huomaan liikuttuvani. Sinisiä silmiä paperilla, sanojen ja numeroiden sumussa. Silmän luottavainen hauraus, niin helposti puhkaistavan elimen viaton altistuminen maailmalle. Edellä mainittujen eläinten kynsien ja rajujen ruumiskuvien jälkeen pelkät silmät ovat käsittämättömän helliä. Ja kuinka tahtoisinkaan, että ne kaikki katsoisivat minua (mutta ne eivät katso – teoksilla on oma mielensä).

Pidemmällä tarkastelulla nämä tuijottavat saaret saavat ajattelemaan maantieteen politiikkaa. Kuka katsoo ja ketä, millä ennakkokäsityksillä? Tässä on Raman taiteen kummallisuus. Teokset ovat kaikki yhtä aikaa ihmiskuvia, abstraktioita ja kannanottoja. Niiden edessä voi kiemurrella kiusaantuneena, haltioituneena, samaistuneena.

Näyttely kuljettaa katsojaa tekniikasta toiseen. Toisinaan maali kankaalla on vain yksi teokseen liimattu esine, tai tapa kiinnittää teokseen erilaisia osia. On polkupyörän sisäkumia, riisinjyviä, eläinten turkkeja, lääkeruiskujen maisemaan kohoavaa arkkitehtuuria. Yksi ulottuvuus syntyykin siitä, että yritän nimetä, mitä kaikkea maalin alle on piilotettu. Esineitä, eläinten osia.

-

Jonkinlainen avain Raman ajatteluun löytyy kahdesta vuoden 1973 kollaasista, joiden kummankin nimi on Senza titolo (Nimetön). Toiseen taiteilija on ommellut langalla ruudukon ja sen alle sydänkäyrän vaalealle, lähes vaalean ihon väriselle kankaalle. Toinen teos on rakennettu mittanauhojen palasista. Kummassakin pääosassa on mittaaminen ja tarkkaileminen, todisteiden kerääminen. Mittaaminen on yhtä kuin olemassa oleminen, halu saada tuloksia ruumiinsa toiminnasta ja läsnäolosta.

Väliin karkean ja tunkkaisen ruumiillisen pinnan alta löytyy liikuttavan rehellinen ja avoin toivo siitä, että omalla olemassaololla voisi jättää maailmaan jäljen, edes hetkeksi, edes sydänkäyrän verran. Ja toisin päin: ruumiiden mekaniikka on kaikessa läsnä, kaikki me olemme elämämme ajan ruumiidemme vankeina.

Hetken tunnen pakokauhua siitä, ettei näistä luista ja lihaksista ole ulospääsyä. Koko ihmiskunnan historia on ruumiillisten olentojen historiaa.

-

Mitä siis ajattelen Carol Ramasta, kun kävelen näyttelystä ulos? Taiteilija näyttäytyy ihmisenä, jolle taide ilmiönä oli tärkeämpää kuin hän itse, tuotteliaana taiteilijana, joka oli joka päivä valmis antautumaan teoksilleen. Hän ei pelännyt sitä, että sattui olemaan nainen, eikä pelännyt rooleja, joiden kautta hänen teoksensa ehkä tultaisiin lukemaan.

Hän jätti jälkiä yhä uudelleen, vaikkei tiennyt, kuinka pysyviä jäljet tulisivat olemaan, tai kuinka ne tultaisiin tulkitsemaan. Hän tallensi yhä uudelleen oman hengityksensä kuvia, ajattelunsa rytmejä ja sydämensä maailmaan piirtämiä viivoja. Hän oli jollakin kummallisella tavalla täynnä uskoa siihen, että tekeminen kannattaa.

 

Raisa Jäntti

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä