Tulosta sivuPääkirjoitus

Onko vain isolla sanottavaa?

 

Jos isoimmista taidetapahtumista, biennaaleista ja taiteen suurtähtien näyttelyistä asiaa katsoo, niin kuvataide näyttäytyy mitä monenlaisimmissa muodoissa. Teos voi olla niin julkista kirjan luentaa, kuin museosta toiseen siirrettävä historiallinen temppelikin. Yhteistä alkaa olla vain se, että teokset välttelevät kiinnittymästä taiteen vanhoihin lajityyppirajoihin. Harvemmin näkee piirroksia, metalligrafiikkaa tai pronssiin valettuja veistoksia, jotka ilmaisisivat muodoillaan jotakin. Ajatus taidemitalista Venetsian biennalessa tuntuu jo absurdilta. Maalaustaide, jonka kuolemaa on toitotettu, sentään pitää vielä pintansa huippupiireissäkin.


Kuraattorit ja taiteilijat huomauttavat, että taiteilijuus on muuttunut taitajasta projektinjohtajan suuntaan, sellaiseksi, joka valitsee asiansa mukaan aina toimivimman materiaalin, tekniikan ja esitystavan. Teoksen fyysinen ja tekninen toteutus on seikka, joka voidaan siirtää sen parhaiten taitaville.

Nykytaide siis välttelee kangistumasta teknisiin perinteisiinsä ja niiden mukana tuleviin ulkoisiin muotoihin. Ajatuksena on se, että ilmaisu ei enää rajoitu sen kautta, miten asioiden ajatellaan olevan: että pronssiveistäminen on pompöösiä, että piirtäminen on kuvitusmaista, että mitali on lattea.


Tässä lehdessä on kuitenkin artikkeleita, joiden lähtökohtana on pari taiteen perinnäistä teoskategoriaa, piirustus ja mitali. Kummallakin on yhä tiettyjä ominaisuuksia, millä ne määrittyvät, vaikka nykypiirtäjä ja nykymitalitaiteilija noita määrittäviä ominaisuuksia välillä haastaakin. Kiteytyykö piirtäminen sitten ensi sijassa viivan vetämiseen ja mitalitaide kaksipuolisen litteän pronssisen esineen tekemiseen, siitä keskustellaan, mutta tuommoiset mielteet ainakin vielä ovat lajityyppiajattelun taustalla.


Ja kun katsoo nykypiirustusta tai nykymitalia, niin tuntuu, että ei lajityypin sisällä toimiminen taida rajoittaakaan ilmaisua. Voi jopa käydä niin, että juuri lajityypin taiteilijalle antamat lähtökohdat ja rajoitteet jopa tuottavat ja jalostavat taiteilijan ajatuksia uusille suunnille.


Siinä, mikä lajityyppi voi olla nykyajalle relevantti, on lopulta kyse näkyvyydestä, joka niille annetaan. Jos kirjallisuuden Finlandia-palkinto päätettiin vuodesta 1993 antaa vain romaanille, niin meistä valtaosan mielestä merkittävä kirjallisuus sitten alkoikin olla lähinnä romaania, isoa muotoa. Silloin muut lajityypit, kuten novelli, koko lyriikan perinne tai esseistiikka jäivät pienenpien piirien harrastukseksi, ja semmoiselle tavallinen ihminen turhan helposti tuhahtelee.

Jos laadukas kuvataide on yhtä kuin biennaali-installaatio, sosiaalinen tapahtuma tai vielä kenties suurikokoinen maalaus, niin kyllähän jotakin jää sanomatta.

Tämän monimuotoisuuden puolesta puhuvan joulusaarnan kyytipojaksi kaksi hieman erilaista, mutta yhteisin tavoittein toimivaa taidelehteä, Taide-lehti ja FAT-lehti tekevät nyt yhteistyötä. Jaamme joulun hengessä Taide-lehden tilaajille myös tämän vuoden FAT-lehden.

 

Pessi Rautio

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä