Tulosta sivuPaul Valéry: Museoiden ongelma (1923)

-8
Yleisöä Louvressa Leonardo da Vincin Mona Lisan edessä. Kuva: Pueri Jason Scott.

Paul Valéry:

Museoiden ongelma (1923)


Suomennos: Lauri Holma

 

En juuri pidä museoista. Monet niistä ovat ihailtavia, mutta yksikään ei ole nautinnollinen. Luokittelua, konservointia ja yleistä hyötyä koskevilla selkeillä ja perustelluilla ajatuksilla ei ole paljoakaan tekemistä nautinnon kanssa.

 

Otan ensimmäisen askeleen kohti upeita esineitä; jonkun käsi tarttuu kävelykeppiini, ja seinäteksti kieltää tupakoimasta.

 

Autoritaarisista eleistä ja rajoitusten ylenpalttisuudesta säikähtäneenä kuljen johonkin veistoksia sisältävään saliin, jossa vallitsee viileä hämminki. Säihkyvä rintakuva näkyy pronssisen atleetin jalkojen välistä. Hiljaisuus ja väkivalta, pikkumaisuudet, hymyt, kouristukset, mitä harkituimmat mittasuhteet – nämä yhdessä synnyttävät vaikutelman, jota minun on vaikea kestää. Olen keskellä sekamelskaa, jossa jokainen paikalleen jäätyneistä olennoista tarvitsee kaikkien muiden olemattomuutta, koskaan sitä saavuttamatta. Enkä nyt tarkoita tätä keskenään vertailukelvottomien mestariteosten kaaosta, enkä kääpiöiden ja jättiläisten selittämätöntä yhdistelmää, enkä evoluution pikakelausta, jollaisen vaikutelman antaa tällainen kokoelma olentoja: täydellisiä ja keskeneräisiä, raajattomia ja korjattuja, sekasikiöitä ja herrasmiehiä…

 

 

* * *

 

 

Kuljen kohti maalauksia; sieluni valmistautuu kärsimyksiin. Edessäni hiljaisuudessa avautuu outo ja hallittu epäjärjestys. Pyhä kauhu valtaa minut. Askeleeni käyvät hartaiksi. Ääneni muuttuu, se kuuluu hieman voimakkaammin kuin kirkossa mutta vaimeammin kuin tavallisesti. En enää tiedä, mitä teen täällä, tässä puleeratussa yksinäisyydessä, joka on kuin palatsi tai salonki, hautausmaa tai taidekoulu… Olenko tullut oppimaan uutta vai etsimään hurmosta? Vai täyttämään tehtäväni ja tekemään, kuten kunnon ihmiset tekevät? Tai ehkä tämä onkin vain erikoinen harjoitus, promenadi, jota kauniit teokset kummallisesti häiritsevät: joka hetki hämäännyn suurteoksista, jotka näkyvät oikealla ja vasemmalla ja joiden välistä minun tulee kulkea kuin juoppo houkutusten keskeltä.

 

 

* * *

 

Suru, ikävä, ihailu, ulkona paistava aurinko, omantunnon syytökset ja kaamea tunne suurten taiteilijoiden suuresta määrästä ovat seuranani.

 

Tunnen muuttuvani kauhean vilpittömäksi. Sanon itselleni: ”Kuinka uuvuttavaa! Kuinka raakalaismaista!” Tämä on epäinhimillistä. Tämä ei ole aitoa. On paradoksaalista, että itsenäisiä mutta toisensa ulossulkevia teoksia esitellään yhdessä: mitä enemmän teokset muistuttavat toisiaan, sitä vihamielisempiä ne ovat toisiaan kohtaan.

 

(Lue koko käännösteksti Taide-lehdestä 6/2016)

 


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä