Tulosta sivuKritiikit

13.12.2017 20.56

Mitä me tehtiin ennen kuin meillä oli muraaleja?

UrbanMe kysymme ja kysymme yhä uudestaan ja viime aikoina yhä kiihtyvämmällä tahdilla: mistä me puhumme kun puhumme taiteesta kaupunkitilassa? Tai ehkä näin: miksi, minne tahansa uskallammekaan kurkistaa, näemme muraaleja, muraaleja, muraaleja?

Urban
Urban Nation museo, Bülowstr. 7, Berliini

Mitä me tehtiin ennen kuin meillä oli muraaleja?


Urban Nation, Bülowstr. 7, Berliini

 

Me kysymme ja kysymme yhä uudestaan ja viime aikoina yhä kiihtyvämmällä tahdilla: mistä me puhumme kun puhumme taiteesta kaupunkitilassa? Tai ehkä näin: miksi, minne tahansa uskallammekaan kurkistaa, näemme muraaleja, muraaleja, muraaleja?


Onko kyse osallistuvasta taiteesta? Tai jopa poliittisesti kantaa ottavasta teosta? Tai vaikka maisema-arkkitehtuurista kaupunkimiljöössä? Mistä on kyse tässä näkyvyyttä ja pinta-alaa valtaavasta muraalien ilmiössä, näissä kerrostalojen palomuurien seiniä täyttävissä spektaakkelimaisissa kuvissa, jotka ovat nyt nousseet keskeiseksi osaksi urbaania visuaalista kulttuuria niin meillä kuin muuallakin?


Mutta otetaanpa rauhallisesti, edetäänpä kronologisesti. Ensin ei ollut muna, ei edes kana, vaan ensin oli graffitit. Graffitit, joista vielä vuosikymmenen sitten pääsi kovinkin vikkelään valtion täysihoitoon kaupungissa nimeltä Helsinki. Graffitit, jotka olivat yhden urbaanin murroksen, yhden ajankohdan ilmiö. Ilmiö, jonka taustalla kuuluu katujen ristiriidat, harmaan ja hallitun kaupunkikuvan hajoaminen.


Me muistamme, kyllä me muistamme. Osa graffiteista löysi tiensä gallerioihin. Taustalla ovat nimet kuten Keith Haring and Jean-Michel Basquiat. Tai vaikka lähihistoriasta kotimaassa JussiTwoSeven. Mutta me tiedämme, että nämä olivat ja ovat harvinaisia poikkeuksia. Valtaosa visuaalisesta kommunikoinnista katujen seinillä peittyi seuraavaan ja sitä seuraavaan tekoon – joko sen pesuun, päälle maalaamiseen tai vain ja ainoastaan koko rakennuksen poistoon.

Graffiteista pääsemme tägeihin, tägeistä flyereihin ja flyereistä kaupunkikulttuurin moninaisiin tapahtumiin – ja lopulta myös muraaleihin, sisällä ja ulkona. Pääsemme niin sanottuun luovaan kulttuuriin ja bmx-skaboihin, emo-festivaaleihin, reclaim the street -tapahtumiin ja jopa torin täyttäviin lumilautakisoihin. Ja kas kummaa, pääsemme nyt jopa museoon.


Kyseessä Urban Nation -museo Berliinin vanhan länsipuolen keskustassa, aivan Nollendorfplatsin kupeessa. Siis premissi, jonka nimi on kyllä museo, mutta instanssi, joka ei oikeastaan olekaan museo. Se nyt on vaan nimi, hei!

Taustalla Urban Nation -niminen hanke, joka on nyt muutaman vuoden yrityksen jälkeen saanut aikaiseksi itselleen pysyvän näyttelypaikan. Aiemmin UN tuli tutuksi eri muotoisissa tapahtumista, hoitaen visuaalit niin rock-festivaaleissa (Lollapalooza, Berliini kesä 2016, Airwaves, Reykjavik 2015) kuin järjestäen paikallisia street art -kursseja junioreille. Hankkeen rahoitus on avointa. Siitä vastaa Berliinin osavaltion omistama asuntofirma Gewobagin säätiö nimeltään Berliner leben.


Urban Nationin markkinavoittoisessa kielenkäytössä museo on kohtaamispaikka; se paikka missä katujen energia ja moninaisuus tuodaan galleriaan. Mutta mitä tuodaan, miten ja miksi? Ja niin, miten kauan se muraali irvistää siellä naapuriseinällä meidän iloksemme?


Museon avaava laaja yhteisnäyttely UNique. UNited. UNstoppable on luonteeltaan varmasti tarkoituksenmukainen ja myös hyvinkin informatiivinen. Korttelin kulmassa komeasti sijaitsevassa kaksikerroksisessa näyttelypaikassa on takuulla riittävästi katsottavaa. Näyttelyssä on kultakin yli sadalta tekijältä jokaiselta se yksi ja ainut teos. Teokset on asetettu, siis ripustettu seinään periaatteella, joka on yhtä kunnioitettava kuin se on tehokaskin: tyhjä valkoinen seinä on se pahin ja karsein vihollinen. Tavaraa on lattiasta kattoon, portaista toilettiin ja takaisin.


Vaan mitä vikaa siinä on? Runsaudessa ja rosoisuudessa? Ja miten tähän vertautuvat klassiset museot, jotka kertoman mukaan ovat tohkeissaan siitä, että avuliaasti ja omasta mielestään demokraattisesti tekevät näyttelyitä myös sillä silmällä, että sieltä löytyy se ihanista ihanin instragramiin sopiva kuvakulma?

 

(Lue koko arvio Taide-lehdestä 6/2017)

 

Mika Hannula


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi