Tulosta sivuLuontosuhteemme taiteen kautta

3510-eero-jarnefelt-kaski-1893-kansallisgalleria-ateneumin-taidemuseo-kuva-kansallisgalleria-yehia-eweis
Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset / Kaski (1893). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Yehia Eweis.

Luontosuhteemme taiteen kautta

– Emotionaalisesta mekanistiseen

 

 

Kun Suomelle identiteettiä haettiin, maalattiin maisemia. Niissä katsottiin luontoa, joka ymmärrettiin jylhäksi ja karuksi, ja samanlaiseksi kuviteltiin suomalaisen ihmisen ja kokonaisen kansan tyypillinen luonto – mitä tuo metafora sitten tarkkaan ottaen tarkoittaakaan. Ehkä kuitenkin esimerkiksi karuuden ajatuksen taustalla oli yhteys luonnonolosuhteiden vaikeasta maanviljelyllisestä tuottavuudesta, joka aiheuttaisi kovien olosuhteiden kanssa kamppailemisen kautta ihmisen luonteeseen halun keskittyä vain  pääasioihin, tietyn yksioikoisuuden.


Tuollaisen ihmisen olemuksen ja luonnon erottamattomuuden kuvaus on tietysti Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski). Vaikka maalauksessa ihminen ”valtaakin” luontoa, ja sillä on myös vahvat aikansa sosiaaliseen tilanteeseen liittyvät ulottuvuutensa, on ihmisten lisäksi maalauksen toinen näyttelijä tuo kaukaa siintävä, loputtomalta tuntuva metsä. Metsä tuntuu sittenkin ihmistä isommalta. Sattumalta Järnefelt ei ole innostunut kuvaamaan kaskentekoa näin komean näköalan paikalla.


3823-petri-ala-maunus-vaara-suomi-2017
Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi (2017). Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Pakarinen.


Luonnon vallassa Petri Ala-Maunus on lähtenyt tekemään pyydettyä uudisversiota maalauksen paikalle Ateneumissa, kun se nyt juhlavuonna kiertää kansalliskuvana ympäri Suomea – yhä suomalaisen ihmisen ja luonnon karuuden yhteyttä vahvistamassa. Ala-Maunuksen on kuvannut mielikuvituksessaan saman paikan tuhannen vuoden päästä Järnefeltin maalauksesta, metsä on vallannut kuvatilan ihmiseltä, sen loppumattomana toistuva jylhyys on tullut ainoaksi asiaksi. Ala-Maunus toistaa, toistaa ja toistaa silmänkantamattomiin sitä maiseman ekspressiivistä luonnetta, ikään kuin monistaa sitä vähäistä ihmisen ylitsevuotavan maiseman tunnevaikutelmaa, jonka tavoittelusta huomattavan suuri osa ns. ”kultakauden” kansallista taidetta myös eli ja hengitti.


Ateneumin kansallisissa kokoelmissa tuollaisia esimerkkejä on paljonkin, kuten Albert Edelfeltin Kaukolanharju auringonlaskun aikaan. Tuohon aikaan maisemamaalaukset ja niiden kuvan täydeltä esittämä luonto olivat pohjimmiltaan puhdasta ekspressiota, niiden maalatessa tahdottiin kokea ja toistaa se voimakas tunnevaikutelma, joka syntyi katsellessa hienointa siitä mitä täällä nyt eniten – tai melkein pelkästään – oli, puita, kallioita ja vesiä. Suomessa kun ei ollut juurikaan rakennettua komeaa.


2665-albert-edelfelt-kaukola-ridge-at-sunset-1889-1890-finnish-national-gallery-matti-janas
Albert Edelfelt, Kaukolanharju auringonlaskun aikaan (1889–1890). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Matti Janas.


Tässä historiassa ei haittaa vaikka Ala-Maunus maalatessaan käyttää äärimmilleen vietynä kitsch-maalauksen värillisiä ratkaisuita kuin Vartiotorni-lehden paratiisinäkymistä. Nekin kun pohjimmiltaan ovat johdannaisia tuosta maisemamaalauksessa syntyneestä huomiosta siinä, että luontoon katsominen, ihmisen ulkopuolella olevan suuruuden tajuaminen on eräs vahvimpia tunteita. Jylhä kauneus on asia, joka ylittää analyysin.


Antti-Laitinen
Antti Laitinen, Broken Landscape, 2017, pigment print, Diasec, 130×180 cm.


Suomalaisuuden ja luonnon miltei animistisesta tai totemistisesta yhteydenkokemuksesta ei kai ihan heti päästäkään, siitä todistavat monet tänä juhlavuonna pidettävät näyttelytkin ja niihin valitut teokset.

Ja ajatellaanpa vain, että vaikka rakentaminen ja arkkitehtuuri jo perusluonteeltaan on suojautumista luonnolta, niin kuinka oleellista Alvar Aallon tuotannon merkittävimmälle osalle on sen muotokielen tajuaminen ”orgaanisena”, siis luonnon tapaan rakentuvana. Luonnon pehmeys ja elävämuotoisuus arkkitehtuurissa ja muotoilussa onkin nyt karuuden asemasta jotakin erityisen täkäläistä, Aallon tai Reima Pietilän teosten myötä. Itse asiassa suomalaisuuden luonto-yhteys näkyy kielessäkin, tekeehän täällä niin arkkitehti kuin taiteilija luonnoksia, he luonnostelevat hahmotellessaan varsinaisen työn toteutusta. Ensimmäinen assosiaatio, se mihin järjestävä järki ei vielä ole liialti kajonnut, se on luonnosta.


Pessi Rautio

 

Suomen taiteen tarina, kokoelmanäyttely Ateneum, Helsinki, 31.12.2017 saakka

Alvar Aalto – Moderni muoto, Ateneum, 11.5 –24.9.2017

Werner Holmberg, Hämeenlinnan taidemuseo. 3.6.–10.9.2017

Vihreä maa – Kukkiva kaupunki, Keravan taidemuseo Sinkka, 1.4.–2.7.2017

Liitos – Luonto uudessa tarkastelussa, Oulun taidemuseo, 20.5.–12.11.2017

Zoo, Taidebunkkeri, Imatra, 3.5.–30.6.2017

Äärellä, Ympäristötaiteen näyttely, Hotelli Gustavelund, Tuusula ja Vanhankylän kartano, Järvenpää, 22.5.–26.8.2017

Heikki Willamo: Myyttinen matka, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki, 17.5.– 13.8.2017


Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä