Tulosta sivuNaivisti vai tietoisesti?

Polari_Tarja_Olispa-aina-kesae_1998_akryyli-kankaalle_150x120cm_Keravan-taidemuseo_kuva_Pekka-Elomaa
Ammattitaiteilijaperheeseen syntyneellä, mutta taidekouluja käymättömällä Tarja Polarilla vilahtelee 70-luvulla aloittaneena silloisia yleisen kiinnostuksen kohteita, kuten etnografisuus yhdistyneenä alkuvoimaiseen naiseuteen ja tietty pintamaisen pop-taiteen svengaava henki. Naivismin tyylipiirteisiin hän kytkeytyy frontaalisuudella, jossa kaikki sijoittuu kankaan pinnan suuntaisesti, toisteisella pintarakenteella, kirkkailla ja tasaisen ”litteillä” väreillä ja hyväntuulisuudella. ”Olispa aina kesä”, 1998, akryyli kankaalle, 150 × 120 cm. Keravan taidemuseo. Kuva: Pekka Elomaa. Keravan taidemuseo.

Naivisti vai tietoisesti?


Naivismi alkoi korkealle koulutettujen ihmelapsien, taiteen ja esittämisen teorioita kehitelleiden modernistien ihailusta ”alkuperäistä” ilmaisua kohtaan. Kuten niin monen taidesuuntauksen nimi, tämäkin on näin ulkoapäin annettu. Picasso ja Gauguin näkivät Henri Rousseaun (1844–1910) vertaisenaan, vaikka sitten vähän ylhäältäpäin.


Naiivi on herkkäuskoinen, lapsellinen, sinisilmäinen, asioita problematisoimaton ihminen. Tällaisella taustalla taidekouluttamaton naivisti siis vain maalaa tai tekee taidettaan ilman että hän lähtisi miettimään miksi hän tekee niin kuin tekee. Taidekoulutuksen päämäärä kun taitaa nykyisellään tiettyjen teknisten asioiden lisäksi olla aika pitkälle sitä, että taiteilija tulisi tietoiseksi tekemiensä ratkaisuiden syistä ja taustoista, ja kykenisi niitä perustelemaan. Kun ei ole tietoinen tekemisestään, lankeaa useammin tekemään kuten aina on tehty; esimerkiksi lasten piirrokset ovat tietyissä ikäryhmissä aina hyvin samanlaisia, jopa eri kulttuureissa. Tämä tekee naivismista tunnistettavan ilmaisun tavan, vaikka sen sitten toisaalta hyvinkin suoran persoonallisena ja taidekoulutuksen pilaamattomana ilmaisuna ymmärtäisikin.


1970-luvulla naivismista kuitenkin oikein rakentamalla rakennettiin eräs ilmaisun tyyli, ikään kuin saman kategorian asia kuin vaikkapa konstruktivismi, kineettinen taide tai realismi – sellainen jonka saattoi valita työskentelynsä kehikoksi.

Oleellista kuitenkin oli, että naivismi lähtökohtaisesti on muodollista taidekoulutusta koskaan saamattomien tekemistä, jotakin mitä taiteen koulutus perspektiivisääntöineen ei ole pilannut. Tämä ei kuitenkaan estänyt, kun asia oli taiteelliseksi lajityypiksi korotettu, myös koulutettuja taiteilijoita työskentelemässä samassa hengessä.


Tähän lajityypin suomalaiseen syntyhistoriaankin paneutuu kiehtovan täyteläisesti Keravan taidemuseon Naivismin pioneereja -näyttely. Amatööriyden (vaikkakin taiteella elantonsa ansaitsevien amatöörien) ja koulutettujen ammattilaisten raja on sittenkin suomalaisen naivismin merkittävimmilläkin tekijöillä aika häilyvä alue. Mukana on täysin itseoppineita, kuten varsin tuttu ja itseään toistava Martti ”Huuhaa” Innanen (1931 – 2014) tai kaikessa naivismin tarkan dekoratiivisessa pinnan rakentelussaan ja etnografisen tarkoissa kohtausmaisissa kuvissaan kuitenkin ihmeellisen kliseetön Andreas Alariesto (1900 – 1989).  Sitten on hieman kurssitettuja ja aika lailla myös opiskelleita käyttötaiteilijoita, kuten ryöppyävä Anne Paulin (1925 – 2007) On myös aivan täysinoppineita taiteilijoita, joista eräs hienoimpia on Pirkko Lepistö (1922 – 2005) jonka söpojenkin aiheiden usein symmetriaa hyväksi käyttävät kuvat hengittävät aivan omanlaistaan tunnelmaa ja pehmeyttä.


Andreas-Alariesto-Naekymae-Jaeaemeren-rannalta.-Oeljy-ja-sekatekniikka-paperille-63x69-cm.-Riikka-ja-Andreas-Alarieston-kokoelmat
Andreas Alariesto esittää kaikki appropriaation nielaisemat kliseet saamelaisuudesta: kodat, porot, lapinpuvut, mutta koska hän esittää sisältäpäin ja silti miltei etnografisen tarkasti tuota jo hänen aikanaan kadonnutta maailmaa, kuvien voima on ihmeellinen. Alariesto tosiaan kertoo tällä tarkasti näpertävällä, dekoratiivisella siveltimellään tarinoita. Mutta silti maalauksilla on oma hienoutensa myös vaihtelevina kuvarakenteina. Alarieston vanhin maalaus Keravan näyttelyssä on vuodelta 1948, ja hän on oikeastaan aikaisempaa, alkuperäisempää sukupolvea kuin se, jonka aikana naivismi Suomessa lanseerattiin. Alarieston iso näyttely kuitenkin pidettiin Taidehallissa 1978. ”Näkymä Jäämeren rannalta”, öljy ja sekatekniikka paperille 63 × 69 cm. Riikka ja Andreas Alarieston Lapinkuvat-säätiö. Keravan taidemuseo.


Näyttelyssä muistutetaan, että naivismi löi ihmisten tietoisuuteen Helsingin Taidehallin näyttelyssä 1973. Tämä taide oli ”ymmärrettävää” ja koskettavaa suuren yleisön mielestä, mutta se oli kai tuolloin myös oleellista taiteen kentän sisäisesti. Asia taisi liittyä monilla rihmoillaan myös rintamalinjoihin esittävästä ja abstraktista taiteesta eli realistisesta ja formalistisesta taidenäkemyksestä. Siksikin kai Suomessa oli aika lailla näitä naivismin keinoja tietoisemmin käyttäviä ammattitaiteilijoita. Se oli taiteilijalle mahdollisesti eräs tapa mahduttaa itsensä esittävän taiteen kentälle pehmeämmällä ja persoonallisemmalla ilmaisulla, kuin tuolloin noussut tiukan taistolaispoliittisen suunnan ideologisesti määritelty taide vaati.


Merkittävä tapaus oli myös vuonna 1973 ollut Naivistisen taiteen triennaali Bratislavassa, Tsekkoslovakiassa. Innostus naivistiseen taiteeseen oli nyt kansaivälistä, ja liitti suomalaisia nimenomaan itäiseen Eurooppaan, mutta myös Ruotsissa tällaisesta folklore-taiteesta innostuttiin.


Maria-Prymatsenko,-Karhut-mehiläistarhassa,-1965,-guassi-paperille,-57-x-80,5-cm,-Ukrainan-kansantaiteen-museo.
Maria Prymatsenko lienee ensimmäisiä, jotka tekivät jo eläessään tunnustetun uran kansantaiteilijana. Neuvostovaltio tuki ja vei Prymatsenkon taidetta suuriin tapahtumiin kuin nykyajan Frame konsanaan. Prymatsenkon taiteessa on miltei kaikki naivismiin liitettävät ominaisuudet: kansanelämän myötäelävää kuvausta, koristeellisuutta, värien kirkkautta, täpliä, litteä kuvatila, ei klassista perspektiiviä, ihmisten lisäksi paljon eläimiä: hevosia, lintuja, kalojakin. ”Karhut mehiläistarhassa”, 1965, guassi paperille, 57 x 80,5 cm, Ukrainan kansantaiteen museo. Aboa Vetus Ars Nova.


Naivismi, kansantaide olikin ”kansan” oletettua taidemakua lähellä, ja siksi helppo nähdä ”akateemista” taidetta luokkatietoisempana. Tästä puolesta muistuttaa Turun Ars Nova -museon yllättäväksi kesänäyttelyksi tuotu ukrainalaisen kansantaiteilijan Maria Prymatsenkon (1908 –­ 1997) esittely. Kansantaide institutionalisoitiin sosialistisen valtion palvelukseen jo hyvin varhain, maalaiselämää ja sen taruja kuvannut Prymatsenko kutsuttiin 1936 ”ammattimaisesti työskentelevän kansantaiteilijayhteisön jäseneksi” ja jo seuraavana vuonna hän edusti Neuvostoliittoa Pariisin maailmannäyttelyssä, jossa juuri Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton paviljongit pullistelivat mahtipontisella klassismilla toisiaan vastaan. Kansantaiteessa, ja sen naivistisessa ilmaisussa on siis aina ajatus kansan äänestä, ja kansan aidosta kommunikaatiosta kansalle.


(Lue koko artikkeli naivismista, Ite-taiteesta ja graffitista Taide-lehdestä 3/18)


Pessi Rautio

 

Naivismin pioneereja – Värikkään elämän rakastajat, Sinkka, Keravan taidemuseo, 28.4. ­– 12.8.2018

Maria Prymatsenkon satumainen maailma, Ars Nova, Turku, 27.4. ­– 2.9.2018

Pehmeetä touhua, Suomen käsityötaiteen museo, Jyväskylä, 28.4. ­– 2.12.2018

Generation, Jyväskylän taidemuseo, 16.3. ­– 27.5.2018

Ite puusta, Lusto, Punkaharju, 27.4.2018 –  6.1.2019

Graffiti, HAM, Helsinki, 6.4. – 9.9.2018

Sebastian Lindberg, Erakko ­– ­maalauksia ja Katariina Staudinger-Loppukaarre, Olevaisia, Galleria Katariina, Helsinki, 9.5. ­– ­27.5.2018

Mikko Kallio, Alkukasa, Galleria Huuto, Helsinki, 5. – 27.5.2018