Tulosta sivuSata vuotta sodan muistomerkkejä

Savonlinna-Sankaripatsas_1
Wäinö Aaltonen, Sankari, 1921, Savonlinna. Kuva: Savonlinnan seurakunta/ Anna-Kaisa Mannonen.

Sata vuotta sodan muistomerkkejä

 

 

”Muistomerkkiä ei ole. Tällaisia tarinansa menettäneitä hautoja Suomessa on vaikka kuinka monta. Paikat näyttävät usein samalta: pieniä hiekkaisia painaumia, hieman syrjässä, muutama askel tiestä. Pehmeää maata oli helppo kaivaa, ja metsä vaimensi äänet.”


Näin kuvailee valokuvaaja Pekka Elomaa Suomen sisällissodan uhrien hautapaikkoja, joita hän alkoi kuvata parisenkymmentä vuotta sitten. Valokuvista tuli kirja Paha maisema (2007). Nyt valokuvia on nähtävissä Vantaan taidemuseo Artsin Pax – puhutaan rauhasta -näyttelyssä.


Elomaan voimakkaan vaakasuorissa kuvissa, kirjassa jopa kolmen sivun levyisinä, maa painaa ja painostaa. Taivasta ja horisonttia ei juuri näy, on risukkoa, suota, puiden tummia runkoja. Tai sitten tutun tavallinen suomalainen metsätie, jonka reunassa – sivun avaamalla – näkee teloitettujen muistokiven.

Sisällissodassa sai surmansa yli 32 000 suomalaista, yksi sadasta silloisesta kolmesta miljoonasta kansalaisesta. Vain neljännes kuoli varsinaisissa taisteluissa, suurin osa punaisia. Vankileireillä punaisia kuoli yli 12 000. Punaiset teloittivat 1 400 valkoista, valkoiset 7 400 punaista.


Keväällä 1918 maaseudulla, missä kenttäoikeuksien tuomarit – tilalliset, pankinjohtajat, kansakoulunopettajat – yleensä tunsivat tuomittavat, teloitettiin punaisia suhteessa nelinkertainen määrä kaupunkien kenttäoikeuksiin verrattuna.

”...keväällä 1918 harjoitetut puhdistukset synnyttivät valkoisten keskuuteen oman piirinsä, suomalaisen cosa nostran, yhteisen vaikenemisen liiton. Puhdistuksiin keskeisesti osallistuneet tunsivat toisensa ja tiesivät toistensa teot, mutta organisaatioista, vastuusta ja teoista vaiettiin,” kirjoittavat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius kirjassaan Suomalaiset fasistit


Koston ilmapiirissä punaisten hautapaikat jäivät hyvin usein vain painaumiksi maahan. Viranomaiset ja seurakunnat eivät yleensä antaneet lupaa vainajien siirrolle hautausmaille eikä muistomerkeille. Kun omaiset vuonna 1923 pystyttivät tekstittömän muistokiven satojen punaisten joukkohaudalle Hämeenlinnassa, niin ensin poliisi kaatoi muistokiven ja sitten se räjäytettiin. Muistokiven pystyttäjät saivat tuomion yleisen järjestyksen vaarantamisesta ja luvattomasta rahankeräyksestä.


Ulla-Maija Peltosen Muistin paikat -tutkimuksen mukaan punaisten haudoille tehtiin epävirallisia muistomerkkejä. Ne olivat luonnonkiviin hakattuja ristejä tai vuosisatoja vanhan – jo kadonneeksi luullun – kansantradition mukaisia karsikko- ja ristipuita, missä puita hautapaikan lähistöllä karsittiin tai niihin veistettiin risti.

Tämä epävirallinen muistomerkkiperinne sai jatkoa vielä 2000-luvun alussa Tampereen Epilänharjulla. Kahtia haljenneessa luonnonkivessä erottuu vielä himmeänä vuosiluku 1918 ja Epilässä kaatuneiden tai teloitettujen yhdentoista punaisen nimiä. Muistomerkin tekijää ei tiedetä, eikä tekovuotta.


elomaa
Pekka Elomaa, Koukkupelto, Lammi, 2001. Valkoiset surmasivat 15.5.1918 Selma Laakson.

Ennen talvisotaa Suomessa oli punaisten muistomerkkejä 15. Valkoisten muistomerkkejä oli yli 400, ilmenee Anna Sirolan tutkimuksesta Puhukoon paatinen pylväs. Voiton jälkeen valkoisessa Suomessa vallitsi statuomaniaksikin kutsuttu muistomerkki-innostus. Kiviveistämöt markkinoivat muistomerkkejään erittäin aktiivisesti suojeluskunnille. Kiireessä tehtiin toisintoja, esimerkiksi kuvanveistäjä Evert Porila toteutti suojeluskuntalaisen lakki kädessä rukoilemassa viidellä paikkakunnalla eri puolilla Suomea.


Varsinaisten vapaudenpatsaiden aiheena oli yleensä klassisistinen alaston miesfiguuri, varusteinaan miekka, kilpi ja kypärä. Näin valkoiset yhdistettiin antiikin myyttisiin sotureihin ja häivytettiin sisällissodan väkivaltaista luonnetta.

Valkoisten muistomerkeistä Wäinö Aaltosen Savonlinnan sankaripatsas Sankari (1921) on omassa luokassaan. Tässäkin aiheena oli klassisistinen alaston soturi, sylissään antiikin sotilaskypärä.  Työläistaustaisen Aaltosen veistoksessa ei kuitenkaan ole mitään herooisuutta. Soturin alas luotu katse ilmentää universaalia surua ja menetystä, kyseenalaistaa sodan.


3-Siukonen,Vapaudenpatsas
Jyrki Siukonen, Vapaudenpatsas (yksityiskohta), 2018. Kuva: Jari Kuusenaho, Tampereen taidemuseo.

Aaltonen oli osallistunut Sankari-ehdotuksella Tampereen vapaudenpatsas-kilpailuunkin. Tällaisella ehdotuksella ei ollut menestymisen mahdollisuuksia, varsinkin kun mallina oli tunnettu turkulainen työläispainija. Tampereen kilpailun voitti Viktor Janssonin miekkaa kohottava Victor (Voittaja) (1921).  Se on edelleenkin kaikkein kiistellyin valkoisten muistomerkeistä (katso esimerkiksi Taide 6/ 2017). Tampereen Taidemuseon  Alles Palles Falles -näyttelyssä Jyrki Siukonen kommentoi patsaskiistaa muovisella Vapaudenpatsaallaan (2018). Ylösnostetun vasemman käden tervehdys yhdistää Siukosen teoksen myös Janssonin Lahden Vapaudenpatsaaseen (1921).


(Lue koko artikkeli Taide-lehdestä 3/18)


 

Timo-Erkki Heino  


Työväenmuseon Werstaan luettelo punaisten hautapaikoista ja muistomerkeistä: http://www.tyovaenliike.fi/punaisten-muistomerkit/

Pax – puhutaan rauhasta, Vantaan taidemuseo Artsi, 16.3. – 29.7.

Kaisa Salmen Fellmanin pelto ja Kouvolan vuoden 1918 tapahtumista kertova Veripelto Harakan saaressa Helsingissä 30.7 – 12.8.