Tulosta sivuKritiikit

7.6.2018 9.50

Bacon ja Freud: figuratiivisen maalauksen ytimessä

Francis-Bacon---Portrait-1962Tate Modernin näyttely All Too Human kertoo meille tarinan, joka kattaa sadan vuoden kaaren ja kulminoituu kahteen henkilöön, kahteen tekijään ja heidän vuorovaikutukseensa, tekijöiden maalauksen sisäisen logiikan eroihin ja yhteneväisyyksiin.

Francis-Bacon---Portrait-1962
Francis Bacon, Study for Portrait of Lucian Freud, 1964, öljy kankaalle,198 × 148 cm The Lewis Collection © The Estate of Francis Bacon. All rights reserved. DACS, London. Kuva: Prudence Cuming Associates Ltd.

Bacon ja Freud: figuratiivisen maalauksen ytimessä


All Too Human, Bacon, Freud and a Century of Painting Life, Tate Britain, Lontoo 28.2.–27.8.2018

 

Tate Modernin näyttely All Too Human kertoo meille tarinan, joka kattaa sadan vuoden kaaren ja kulminoituu kahteen henkilöön, kahteen tekijään ja heidän vuorovaikutukseensa, tekijöiden maalauksen sisäisen logiikan eroihin ja yhteneväisyyksiin.


Näyttelyssä mukana olevia monia erinomaisia tekijöitä käy jopa hieman sääli. Mitä tahansa he ovat tehneet ja mitä tahansa heiltä näytetäänkään, on kyse sitten sotaa edeltävän ajan realismista, kuten Stanley Spencer, tai sitten hieman sivussa huomiotaloudesta olleista, mutta vaikuttavia teoksia 1970-luvulla toteuttaneista tekijöistä, kuten Leon Kossoff, Michael Andrews tai R. B. Kitaj, unohtamatta tämän hetken kärkinimiä kuten Jenny Saville ja Lynette Yiadom-Boakye, pääosan ottavat erittäin vakuuttavasti Francis Bacon ja Lucian Freud.

Mutta mitä erityistä on mahdollista enää saada irti tästä niin useasti käsitellystä ja keskinäiseen vertailusuhteeseen laitetusta asetelmasta?


Olemme saaneet tietää vuosien saatossa yhä enemmän siitä, miten tiivis keskinäinen kanssakäyminen oli ja miten se jatkui myös muissa harrastusmuodoissa – baareissa joita ei enää aikoihin ole ollut olemassa. Olemme myös tulleet aiempaa huomattavasti tietoisemmaksi siitä, miten tiiviisti nämä varsin eri tyyppiset tekijät keskustelivat samasta asiasta – maalauksesta ja jatkoivat keskustelua korostuneesti teoissaan, maalauksissaan.


Lucian-Freud---Girl-With-Dog
Lucian Freud, Girl with a White Dog, 1950-51, öljy kankaalle 76 × 102 cm © Tate


Tate Modernin figuratiivisen maalauksen historiallinen kaari luo kuitenkin jotakin yllättävää, jotakin ei niin ilmeistä. Huolella ja hallitusti toteutettu näyttely saa aikaan maalauksellisen vuorovedon, joka ei ole liiallisen alleviivaava, ei tukahduttava. Olennaista on, että näyttelyssä on molemmilta riittävästi teoksia, ja niitä riittävästi eri vuosikausilta.


Lopputulemana on kaksinaisvalaistus siitä miten maalaus yhtäältä on enemmän, paljon enemmän kuin pinta ja se ensimmäinen hapuileva katse – ja samalla osoitus miten maalaus mahdollistaa sisäisten ristiriitojen ja jopa häkellyttävien kontrastien samanaikaisuuden, vastavoiman.


Lähtökohtaisesti maalauksen tietynlainen arkinen maagisuus (tai maaginen realismi jos lainataan termiä kirjallisuudesta) asettuu Baconin ja Freudin tarjoamaan vertailun ytimeen. Kuten tunnettua, heidän eroavaisuutensa paikantuu siihen, mitä he maalaavat ja käyttävät prosessien stimuloivina elementteinä. Yksiviivaisesti ilmaisten: Bacon maalasi valokuvista, Freud taas kehitti vuosikymmenestä seuraavaan ainutkertaisen sinnikkään tavan maalata mallista – vastoin kaikkea ympärillään tapahtunutta teknologista murrosta.


Ja tässä maalausten vertailussa elämän ja arjen hahmottaminen tapahtuu toisaalta introspektiivisesti tai ekstrovertisti – toisaalta imaginäärisesti tai hämmästyttävällä tavalla empiirisesti, tilannehavainnossa pysyen, sitä syventäen. Merkittävää on maalauksissa näkyvä ja toistuva Baconin strategia, joka työstää ja muuntaa kuvaa kuvasta – linkittyen varsin systemaattisesti ja pitkäjänteisesti valokuvan historiaan ja kehitykseen, siihen mitä me näemme kun katsomme ja siihen, miten katse on aina niin helposti huijattavissa, vedätettävissä.


Vastaavasti Freudilla kohtaamme kyvyn saada kiinni tästä hyvin epäluontevasta mutta luontevaksi maalauksessa muokkaantuvasta tilanteesta; tavasta, jossa se tavanomainen ja tylsä: henkilö, iho, poimuineen, klommoineen ja osumineen muuttuu joksikin muuksi, joksikin aivan muuksi kuin vain esittäväksi kuvaksi.

Ja se mikä heitä erottaa, on myös samalla mikä heidät aina yhdistää. Kyse ei ole siitä miten he maalaavat, vaan mitä he käsittelevät. Molemmat ovat suurenmoisella intensiivisyydellä pääsemättömissä, täysin kiinni kehossa, ruumiin liikkeissä – miksi ei myös kulttuurissa.


(Lue koko arvio Taide-lehdestä 3/18)


Mika Hannula

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi